Sain kutsun lounaalle isäntäperheeni luo, sillä oli slovakkiäitini nimipäivä. Päivä vierähti mukavasti ja kotiin palattuani päätin käydä kaupassa ostamassa pullon kuohuvaa. Olin aloittanut pakkausvalmistelut jo edellisiltana, koska itseni tuntien siitä ei olisi tullut mitään reissua edeltävänä iltana. Sain kaiken tarvitsemani pakattua käden käänteessä ilman hermoromahdusta. Tästä olin jopa hieman ylpeä! Mukaan lähti pelkästään reppu, joten pakattavaa ei voinut liikaa ollakaan. Normaalitilanteessa tämä olisi aiheuttanut yltiöpäistä ahdistusta, mutta olin asennoitunut niin, että pärjään vähemmällä ja kevyemmällä varustukseella. Ehkä pakkaamista edesauttoi myös pullollinen venäläistä kuohuviiniä, jonka tuhosin itsekseni. Jäipä minulle aikaa vielä soittaa kotipuoleenkin. Puhelussa vierähti kiitettävät neljä tuntia ja 16 minuuttia.
Keskviikkoaamuna heitin repun selkääni ja kävelin juna-asemalle. Juna veisi Žilinaan, jossa minulla olisi vaihto Bratislavaan vievään junaan. Kaikkineen junamatkoihin meni kolmisen tuntia. Saavuin Bratislavaan kahdentoista kieppeissä ja suuntasin bussipysäkille. Bussi kuskasi minut kentälle, jossa kävelin suoraan turvatarkastukseen. Bratislavan kenttä on järjettömän pieni ja simppeli. Ainoa ongelma kentällä oli Suomen passi. Passintarkastaja yritti moneen kertaan skannata passini koneelle tuloksetta, kokeilivatpa jopa naapuritullimiehenkin konetta ilman tulosta. Tullimies kertoi, että Suomen passin kanssa on usein ongelmia. Ilmeisesti passi on yliturvallinen Slovakian teknologialle. Tai sitten slovakit eivät vain halua suomalaisten poistuvan maasta.
Lentomatka Sofiaan kesti noin puolitoista tuntia. Kello oli puoli kuusi illalla, kun laskeuduimme Sofian kentälle. Aikaeroa oli tunti Slovakiaan verraten, siis Suomen kanssa samassa ajassa. Siitähän sitten alkoi pienimuotoinen kommellus. Ensinnäkin yritin etsiä metroasemaa. Eräs taksikuski tiesi kertoa, että olemme terminaali ykkösessä, jossa operoi vain muutama lentoyhtiö. Metroasema sijaitsee terminaali kakkosessa. Ei tässä kohtaa paniikkia. Päätin siis ottaa bussin. Mutta ensin tarvitsisin käteistä. Lähdin etsimään pankkiautomaattia, ja ensin vilkaisin, josko se löytyisi terminaalista sisältä. Törmäsin taas tähän samaiseen taksikuskiin, joka oli minua aiemmin neuvonut. Hän lähti näyttämään automaatin sijaintia, joka löytyikin hieman sivusta terminaalin takaa. Koska en halua kuljettaa mukanani paljoa käteistä rahaa saati sitten useampaa pankkikorttia (joita minulla on kolme), olin ottanut mukaani ainoastaan 30 euroa ja yhden pankkikorteistani, sen jota käytän kaikkein harvimmin. Kortti koneeseen, haluttu rahasumma näytölle, kaikki ok. Anna tunnusluku. Tässä kohtaa alkoi kylmä hiki nousta otsalleni. Tunnusluku, mikä h*lvetti olikaan tämän kortin tunnusluku!? Yritys yksi: fail. Yritys kaksi: fail. Äkkiä kortti pois koneesta ja sivummalle miettimään. Useamman kauhuskenaarion käydessä mielessäni päätin uskaltaa kokeilla korttiani vielä kerran. Kädet täristen tyrkkäsin korttini koneen syövereihin, näpyttelin nostettavan rahasumman ja painoin ok. Näyttö ilmoitti taas, että anna tunnusluku. Yksi, kaksi, kolme, neljä numeroa ja ok, silmät kiinni ja sormet ristiin. Piippiip! Rahat tulossa. JES! Problem solved.
Koska kello alkoi olla jo paljon ja minulla oli järjetön nälkä, huikkasin taksikuskille, joka oli minua jeesaamassa, että voisi heittää minut kaupunkiin. Pääsisimpä suoraan hostellini ovelle. Kysyin myös kyydin hintaa, mutta vastaus oli vain "regular price". Taksin ikkunassa oli kyllä hintataulukko, josta yritin matkan hintaa laskeskella, mutta koska en siinä kohtaa osannut arvioida etäisyyttä perille, en saanut täyttä tolkkua loppusummasta. Perille päästyämme taksikuski ilmoitti matkan hinnan, joka mittarissakin luki. Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen, kun näin mittarin. Koska olin laskeskellut hintaa itsekseni, en tietenkään suostunut kuskin pyytämää hintaa maksamaan. Aikamme kinasteltua sain tarpeekseni väsymys- ja nälkäkiukuissani, ja maksoin taksin tietäen, että ylihintaa tuli silti, vaikka olinkin tingannut sitä reilusti alaspäin. Aloin olla niin väsynyt, että seuraavaksi olisin varmaan huitaissut kuskia suutuspäissäni, joten päätin vaan häipyä paikalta. Ainakin olin hostellin oven edessä ja pääsisin kohta syömään.
Sofian kulttuuripalatsi, yhtä ruma kuin Kouvolan jäähalli |
Ensimmäisestä illasta ei peljon kerrottavaa ole. Illallisen jälkeen pyörin hostellin lähialueilla ja bongasin erittin viihtyisän oloisen pubin, johon päätin parkkeerata iltaoluelle, sillä kello ei ollut vielä edes yhdeksää. Pubissa ehdin istuskella yksinäni vain herken, kun eräs portugalilaisporukka noteerasi yksin kaljaa kittaavan naisen ja huikkasivat minut heidän pöytäänsä. Kävi ilmi, että heistä kaikki asuu ja työskentelee Sofiassa. Yksi heistä kertoi muutama vuosi sitten asuneensa Helsingissä ja toinen Ruotsissa ja kumpainenkin olivat matkustellet useammissa Suomen kaupungeissa. Tämä Helsingissä asunut kaveri kertoi jopa käyneensä Kouvolassa, kun kerroin mistä päin Suomea olen kotoisin. Toinen portugalilainen, Pedro, kertoi minulle suosituksia, missä minun kannattaisi vierailla. Hän lupasi lähettää minulle muutaman osoitteen, joten vaihdoimme yhteystietoja.
Torstaiaamuna suuntasin etsimään aamukahvia. Löysinkin hostellin kupeesta viihtyisän kahvilan ja nappasin ison americanon mukaani. Lähdin etsimään läheistä metroasemaa, Sedrikaa, koska tiesin sen olevan aivan nähtävyyksien läheisyydessä. Päivän kaupunkia ympäri käveltyäni totesin, että olen nähnyt varmaan jo kaiken. Olin vieraillut St. Sofian kirkossa ja sen maanalaisessa museossa, Synagogassa, Kulttuuripalatsilla, Alexander Nevskyn katedraalilla ja useammissa puistoissa. Väsymys alkoi painaa ja mietin, mitä ihmettä minä täällä tekisin muina päivinä. Lannistuneena kävin illallisella eräässä bulgarialaisessa ravintolassa, joka osoittautui sangen mukavaksi paikaksi ja ruoka oli erinomaista (ja halpaa!) ja painuin ajoissa nukkumaan.
Koska aina jostakin on valitettava, valitan bulgarialaisten tarjoilijoiden käytöksestä ja antivieraanvaraisuudesta. Sen verran on tullut itsekseen matkusteltua, että olen huomannun erään seikan ravintoloissa useissa eri maissa, joissa olen käynyt. Jos matkustat yksin, saat joko erinomaisen hyvää palvelua tai sinua ei palvella lähes lainkaan. Useammassa ravintolassa sai odottaa jumalattoman kauan ja jos tilasit lautasellisen tätä ja toisen lautasellisen tuota, toinen lautanen tuotiin ensin ja sen ehti jo nälissään vetästä huiviin ennen toisen lautasellisen saapumista pöytään, vaikka tarkoitus olisi syödä kyseiset annokset yhdessä. Useimmiten tilaus tultiin hakemaan melko heti, mutta ruokaa sai odottaa lähes tunnin vaikkei paikalla olisi ollut kuin muutama muu. Poikkeuksen teki eräs italialainen ravintola, jossa tilasin "alkupalaksi" lasillisen proseccoa ja ruokajuomaksi olusen. En ehtinyt juoda edes puolta lasillista kuohuvaa, kun ruokani jo tuotiin pöytään. Samaisessa ravintolassa tilasin jälkiruoaksi tiramisun, joka oli ehdottomasti paras koskaan syömäni tiramisu!
Perjantaiaamuna mieleni oli aivan toisenlainen. Puhkuin uutta intoa ja lähdin kävelemään sivukatuja ja tutkimaan, mitä kaupungin syrjäisemmistä kolkista löytyisi. Kun istahdin lounaalle, sain viestin Pedrolta. Hän laittoi minulle wikipedialinkin kylästä, jossa suositteli minua vierailemaan. Kylän nimi oli Koprivshtitsa. Googletin vaihtoehtoja, kuinka päästä kyseiseen kylään. Löysin kaksi bussifirmaa, mutta muistin Pedron kertoneen, että toinen firmoista oli mennyt konkurssiin. Yritin selata nettisivuja, mistä toisen olemassaolevan firman bussit lähtisivät, mutta nettisivut olivat vain pieniltä osittain englanniksi ja totesin liian vaivalloiseksi alkaa kääntämään kaikkea. Päätin siis lähteä etsimään bussiasemaa.
Koska päivänvaloa ei riittäisi enää pitkäksi aikaa, päätin ottaa pienimuotoisen kiertotien hieman syrjäisemmille kaduille. Yhden kulman takaa edessäni seisoi upea kirkko (joita Sofia on täynnä) ja kirkon takaa paljastui valtaisa torikatu. Myöhemmin Pedro kertoi minulle sen olevan nimetty "naisten toriksi", sillä sieltä löytyi kaikkea "akkojen krääsää" sekä paikallisia vihanneksia ja hedelmiä. Kiertelin torilla pitkän aikaa nautiskellen paikallisesta toritunnelmasta äänineen ja tuoksuineen, kunnes pimeys alkoi painaa toden teolla päälle ja torimyyjät rupesivat pakkailemaan tavaroitaan. Suunnistin kohti "Leijona-porttia", siltaa, joka ylittää Vladaya-joen. Joeksi Vladayaa ei mielestäni voi kutsua, sillä "ojan" pohjalla kulki kaksi ränniä, missä oli korkeintaan parisenkymmentä senttiä vettä. Kai se sateiden jälkeen virtaa hieman kovemmin ja etenkin keväällä, kun lumet sulaa Vitosha-vuorelta.
Jatkoin matkaa bussiasemalle ja sinne päästyäni huomasin, ettei tämä bussifirma, jota etsin, ole myöskään enää toiminnassa tai ei ainakaan operoi pääbussiasemalta käsin. Kysäisin muutamilta virkailijoilta, kuinka kylään päästä, mutta bulgarialaisessa vieraanvaraisuudessa on erittäin paljon toivomisen varaa ja sain vain vihaisia katseita ja hyvin töykeitä "en tiedä"-kommentteja. Otti päähän niin paljon, että suuntasin bussiaseman viereiseen pubiin kaljalle.
Koska en ollut ottanut lämpimiä vaatteita saati sitten kunnon kenkiä matkaan, totesin, että vaihtoehtoni lauantain ohjelmaan olisivat hyvin rajalliset. Olisin erittäin mielelläni lähtenyt kiipeilemään Vitosha-vuorelle, mutta varustukseni huomioiden totesin sen toivottomaksi. Vitoshan juurelle pääsee bussilla noin puolessa tunnissa, josta pääsee kabiinihissillä noin puoleen väliin vuorenrinnettä. Siellä sijaitsee piknik-alue ja useampia vaellusreittejä ihan huipulle saakka. Jos koskaan Sofiaan palaan, tämä on ehdottomasti minun to do-listallani.
Pubissa halpaa bulgarialaista tummaa olutta nautiskellessani sain viestin Pedrolta. Hän lopettaisi työt yhdentoista maissa ja kysäisi, jos olisin innostunut lähtemään ulos hänen kanssaan. Lupasin lähteä ja sovimme tapaavamme samassa pubissa, missä olimme ensimmäisen kerran tavanneet. Pubin nimi oli The Muse, ja kyseisestä tunkkaisesta ja sokkeloisesta komerosta kehkeytyi suosikkipaikkani. Istuimme Musessa jonkin aikaa jutustellen maailmanpolitiikasta, Trumpista ja matkustelusta. Kello alkoi lähestymään yhtä ja Pedro kysyi, kiinnostaisiko minua lähteä toiseen paikkaan. Kiinnostihan se. Hän opasti minut erääseen klubiin, jossa soitettiin lattarimusaa. Kävin tanssimassa salsaa muutaman tyypin kanssa ja joimme rommia sitruunalla. Hauskaa oli niin kauan, kun sitä riitti. Kämpille kömmin joskus puoli viiden maissa. Ainakaan minulla ei olisi ohjelmaa lauantaille, joten saisin viettää matopäivää ihan kaikessa rauhassa.
Matopäivä lauantai ainakin aamun osalta olikin. Heräilin kahdentoista maissa ja lähdin aamukahvin metsästykseen. Kahvi ja chiabata korjasivat olon niin, että jaksoin raahautua kauppahalliin vilkuilemaan menoa. Illalliselle suuntasin ajoissa ja lähdin takaisin hostellille huilaamaan. Pedro laittoi minulle jälleen illalla viestiä, että eräällä rock-klubilla olisi ilmainen keikka, jota hän ja muutama hänen ystävänsä olivat menossa katsomaan. Ilmaisin olevani kiinnostunut, joten sovimme treffaavamme myöhemmin The Maze-klubin ovella ja menimme keikalle yhdessä. Bändi, joka Mazessa soitti, koostui kolmesta nuoresta kollista, kitaristi-laulajasta, basistista ja rumpalista. Bändin nimeä en kuollaksenikaan muista, mutta musiikki oli hyvää ja tekstit laulettu englanniksi. Venähtihän se ilta taas melko pitkäksi.
Sunnuntaina oli aika pakata kamat ja suunnata kotimatkalle. Pedro oli edellisiltana kysynyt, kuinka olen menossa lentokentälle. Vastasin ottavani metron, mutta hän kertoi, että Sedrikan mertoasema eikä pari muutakaan lähiasemaa ole käytössä uusien mertolinjojen rakentamisen vuoksi. Bussikin kuulemma kentälle menisi, mutta hän suositteli ottamaan taksin, joka maksaisi korkeintaan viitisentoista levaa. Kirpaisi tässä kohtaa ajatus kusipäisistä taksikuskeista, mutta päätin ottaa riskin. Pyysin hostellin virkailijaa soittamaan minulle taksin ja niin hän tekikin. Ystävällisesti hän myös näytti koneelta, että taksimatkan hinta olisi noin 12,60 levaa ja varoitteli taksikuskeista, jotka yrittävät rahastaa enemmän. Taksi saapuikin pian ja tällä kertaa kuski oli erittäin asiallinen.
Olin kentällä hieman liian aikaisin, joten minulla oli hyvää aikaa käydä kahvilla. Väsytti melkoisesti, sillä edellisyön unet olivat jääneet vähäisiksi. Lento oli buukattu aivan täyteen ja turvatarkastuksessa meni ikuisuus. Passinikin tarkastettiin neljä kertaa. Huvitti, että ollaan kuitenkin EU-alueella, mutta passi- ja turvatarkastus olivat kuin suoraan Neuvostoliitosta. Lentomatka takaisin Bratislavaan vei vain tunti ja viisi minuuttia, vaikka pilotti joutuikin laskeutuessaan vetämään koneen takaisin ylös ja odottamaan. Tulipa nähtyä Slovakiaa ylhäältä käsin melko kattavasti. Tunnistin jopa yhden kaupungin Trencihin punatiiliisine kattoineen ja valtavine linnarakennuksineen.
Bratislavan kentällä hyppäsin bussiin, suuntasin juna-asemalle ja hyppäsin Žilinaan vievään junaan. Olin ostanut lipun myös välille Žilina-Čadca, mutta Žilinaan päästyäni huomasin junani olevan puoli tuntia myöhässä ja toinen, hitaampi juna Čadcaan lähtisi viiden minuutin päästä. Päätin ottaa hitaamman junan, joka pysähtyy kaikilla väliasemilla, mutta totesin silti olevani nopeammin kotona kuin että odottaisin "oikeaa" junaa. Kun viimein kotiasemallani hyppäsin ulos junasta, olin jäätyä pystyyn. Koko viikon reilu parinkymmenen asteen lämpötila oli jäänyt etelään. Asuintaloni edessä virtaava joki höyrysi ja kosteus tunkeutui syvälle luihin ja ytimiin. Kello oli seitsämän illalla, kun käänsin avainta kotioven lukossa. Ihana lämpö vyöryi päälleni kun astuin eteiseen. Vaikka reissussa oli kivaa, oli ihanaa päästä takaisin kotiin.
Torstaiaamuna suuntasin etsimään aamukahvia. Löysinkin hostellin kupeesta viihtyisän kahvilan ja nappasin ison americanon mukaani. Lähdin etsimään läheistä metroasemaa, Sedrikaa, koska tiesin sen olevan aivan nähtävyyksien läheisyydessä. Päivän kaupunkia ympäri käveltyäni totesin, että olen nähnyt varmaan jo kaiken. Olin vieraillut St. Sofian kirkossa ja sen maanalaisessa museossa, Synagogassa, Kulttuuripalatsilla, Alexander Nevskyn katedraalilla ja useammissa puistoissa. Väsymys alkoi painaa ja mietin, mitä ihmettä minä täällä tekisin muina päivinä. Lannistuneena kävin illallisella eräässä bulgarialaisessa ravintolassa, joka osoittautui sangen mukavaksi paikaksi ja ruoka oli erinomaista (ja halpaa!) ja painuin ajoissa nukkumaan.
Koska aina jostakin on valitettava, valitan bulgarialaisten tarjoilijoiden käytöksestä ja antivieraanvaraisuudesta. Sen verran on tullut itsekseen matkusteltua, että olen huomannun erään seikan ravintoloissa useissa eri maissa, joissa olen käynyt. Jos matkustat yksin, saat joko erinomaisen hyvää palvelua tai sinua ei palvella lähes lainkaan. Useammassa ravintolassa sai odottaa jumalattoman kauan ja jos tilasit lautasellisen tätä ja toisen lautasellisen tuota, toinen lautanen tuotiin ensin ja sen ehti jo nälissään vetästä huiviin ennen toisen lautasellisen saapumista pöytään, vaikka tarkoitus olisi syödä kyseiset annokset yhdessä. Useimmiten tilaus tultiin hakemaan melko heti, mutta ruokaa sai odottaa lähes tunnin vaikkei paikalla olisi ollut kuin muutama muu. Poikkeuksen teki eräs italialainen ravintola, jossa tilasin "alkupalaksi" lasillisen proseccoa ja ruokajuomaksi olusen. En ehtinyt juoda edes puolta lasillista kuohuvaa, kun ruokani jo tuotiin pöytään. Samaisessa ravintolassa tilasin jälkiruoaksi tiramisun, joka oli ehdottomasti paras koskaan syömäni tiramisu!
Perjantaiaamuna mieleni oli aivan toisenlainen. Puhkuin uutta intoa ja lähdin kävelemään sivukatuja ja tutkimaan, mitä kaupungin syrjäisemmistä kolkista löytyisi. Kun istahdin lounaalle, sain viestin Pedrolta. Hän laittoi minulle wikipedialinkin kylästä, jossa suositteli minua vierailemaan. Kylän nimi oli Koprivshtitsa. Googletin vaihtoehtoja, kuinka päästä kyseiseen kylään. Löysin kaksi bussifirmaa, mutta muistin Pedron kertoneen, että toinen firmoista oli mennyt konkurssiin. Yritin selata nettisivuja, mistä toisen olemassaolevan firman bussit lähtisivät, mutta nettisivut olivat vain pieniltä osittain englanniksi ja totesin liian vaivalloiseksi alkaa kääntämään kaikkea. Päätin siis lähteä etsimään bussiasemaa.
Koska päivänvaloa ei riittäisi enää pitkäksi aikaa, päätin ottaa pienimuotoisen kiertotien hieman syrjäisemmille kaduille. Yhden kulman takaa edessäni seisoi upea kirkko (joita Sofia on täynnä) ja kirkon takaa paljastui valtaisa torikatu. Myöhemmin Pedro kertoi minulle sen olevan nimetty "naisten toriksi", sillä sieltä löytyi kaikkea "akkojen krääsää" sekä paikallisia vihanneksia ja hedelmiä. Kiertelin torilla pitkän aikaa nautiskellen paikallisesta toritunnelmasta äänineen ja tuoksuineen, kunnes pimeys alkoi painaa toden teolla päälle ja torimyyjät rupesivat pakkailemaan tavaroitaan. Suunnistin kohti "Leijona-porttia", siltaa, joka ylittää Vladaya-joen. Joeksi Vladayaa ei mielestäni voi kutsua, sillä "ojan" pohjalla kulki kaksi ränniä, missä oli korkeintaan parisenkymmentä senttiä vettä. Kai se sateiden jälkeen virtaa hieman kovemmin ja etenkin keväällä, kun lumet sulaa Vitosha-vuorelta.
Jatkoin matkaa bussiasemalle ja sinne päästyäni huomasin, ettei tämä bussifirma, jota etsin, ole myöskään enää toiminnassa tai ei ainakaan operoi pääbussiasemalta käsin. Kysäisin muutamilta virkailijoilta, kuinka kylään päästä, mutta bulgarialaisessa vieraanvaraisuudessa on erittäin paljon toivomisen varaa ja sain vain vihaisia katseita ja hyvin töykeitä "en tiedä"-kommentteja. Otti päähän niin paljon, että suuntasin bussiaseman viereiseen pubiin kaljalle.
Koska en ollut ottanut lämpimiä vaatteita saati sitten kunnon kenkiä matkaan, totesin, että vaihtoehtoni lauantain ohjelmaan olisivat hyvin rajalliset. Olisin erittäin mielelläni lähtenyt kiipeilemään Vitosha-vuorelle, mutta varustukseni huomioiden totesin sen toivottomaksi. Vitoshan juurelle pääsee bussilla noin puolessa tunnissa, josta pääsee kabiinihissillä noin puoleen väliin vuorenrinnettä. Siellä sijaitsee piknik-alue ja useampia vaellusreittejä ihan huipulle saakka. Jos koskaan Sofiaan palaan, tämä on ehdottomasti minun to do-listallani.
Pubissa halpaa bulgarialaista tummaa olutta nautiskellessani sain viestin Pedrolta. Hän lopettaisi työt yhdentoista maissa ja kysäisi, jos olisin innostunut lähtemään ulos hänen kanssaan. Lupasin lähteä ja sovimme tapaavamme samassa pubissa, missä olimme ensimmäisen kerran tavanneet. Pubin nimi oli The Muse, ja kyseisestä tunkkaisesta ja sokkeloisesta komerosta kehkeytyi suosikkipaikkani. Istuimme Musessa jonkin aikaa jutustellen maailmanpolitiikasta, Trumpista ja matkustelusta. Kello alkoi lähestymään yhtä ja Pedro kysyi, kiinnostaisiko minua lähteä toiseen paikkaan. Kiinnostihan se. Hän opasti minut erääseen klubiin, jossa soitettiin lattarimusaa. Kävin tanssimassa salsaa muutaman tyypin kanssa ja joimme rommia sitruunalla. Hauskaa oli niin kauan, kun sitä riitti. Kämpille kömmin joskus puoli viiden maissa. Ainakaan minulla ei olisi ohjelmaa lauantaille, joten saisin viettää matopäivää ihan kaikessa rauhassa.
Matopäivä lauantai ainakin aamun osalta olikin. Heräilin kahdentoista maissa ja lähdin aamukahvin metsästykseen. Kahvi ja chiabata korjasivat olon niin, että jaksoin raahautua kauppahalliin vilkuilemaan menoa. Illalliselle suuntasin ajoissa ja lähdin takaisin hostellille huilaamaan. Pedro laittoi minulle jälleen illalla viestiä, että eräällä rock-klubilla olisi ilmainen keikka, jota hän ja muutama hänen ystävänsä olivat menossa katsomaan. Ilmaisin olevani kiinnostunut, joten sovimme treffaavamme myöhemmin The Maze-klubin ovella ja menimme keikalle yhdessä. Bändi, joka Mazessa soitti, koostui kolmesta nuoresta kollista, kitaristi-laulajasta, basistista ja rumpalista. Bändin nimeä en kuollaksenikaan muista, mutta musiikki oli hyvää ja tekstit laulettu englanniksi. Venähtihän se ilta taas melko pitkäksi.
Sunnuntaina oli aika pakata kamat ja suunnata kotimatkalle. Pedro oli edellisiltana kysynyt, kuinka olen menossa lentokentälle. Vastasin ottavani metron, mutta hän kertoi, että Sedrikan mertoasema eikä pari muutakaan lähiasemaa ole käytössä uusien mertolinjojen rakentamisen vuoksi. Bussikin kuulemma kentälle menisi, mutta hän suositteli ottamaan taksin, joka maksaisi korkeintaan viitisentoista levaa. Kirpaisi tässä kohtaa ajatus kusipäisistä taksikuskeista, mutta päätin ottaa riskin. Pyysin hostellin virkailijaa soittamaan minulle taksin ja niin hän tekikin. Ystävällisesti hän myös näytti koneelta, että taksimatkan hinta olisi noin 12,60 levaa ja varoitteli taksikuskeista, jotka yrittävät rahastaa enemmän. Taksi saapuikin pian ja tällä kertaa kuski oli erittäin asiallinen.
Olin kentällä hieman liian aikaisin, joten minulla oli hyvää aikaa käydä kahvilla. Väsytti melkoisesti, sillä edellisyön unet olivat jääneet vähäisiksi. Lento oli buukattu aivan täyteen ja turvatarkastuksessa meni ikuisuus. Passinikin tarkastettiin neljä kertaa. Huvitti, että ollaan kuitenkin EU-alueella, mutta passi- ja turvatarkastus olivat kuin suoraan Neuvostoliitosta. Lentomatka takaisin Bratislavaan vei vain tunti ja viisi minuuttia, vaikka pilotti joutuikin laskeutuessaan vetämään koneen takaisin ylös ja odottamaan. Tulipa nähtyä Slovakiaa ylhäältä käsin melko kattavasti. Tunnistin jopa yhden kaupungin Trencihin punatiiliisine kattoineen ja valtavine linnarakennuksineen.
Bratislavan kentällä hyppäsin bussiin, suuntasin juna-asemalle ja hyppäsin Žilinaan vievään junaan. Olin ostanut lipun myös välille Žilina-Čadca, mutta Žilinaan päästyäni huomasin junani olevan puoli tuntia myöhässä ja toinen, hitaampi juna Čadcaan lähtisi viiden minuutin päästä. Päätin ottaa hitaamman junan, joka pysähtyy kaikilla väliasemilla, mutta totesin silti olevani nopeammin kotona kuin että odottaisin "oikeaa" junaa. Kun viimein kotiasemallani hyppäsin ulos junasta, olin jäätyä pystyyn. Koko viikon reilu parinkymmenen asteen lämpötila oli jäänyt etelään. Asuintaloni edessä virtaava joki höyrysi ja kosteus tunkeutui syvälle luihin ja ytimiin. Kello oli seitsämän illalla, kun käänsin avainta kotioven lukossa. Ihana lämpö vyöryi päälleni kun astuin eteiseen. Vaikka reissussa oli kivaa, oli ihanaa päästä takaisin kotiin.
The Lion's bridge ja onneton pikku "joki" |
ei huono reissu
VastaaPoista