Kevättä rinnassa

Mala Fatran vuoristo Dedovkan laskettelurinteiden huipulta.

Lumilautailua

Helmikuun selätetty, maaliskuu puolessa. Mitä kaikkea tähän vuoteen onkaan mahtunut! Kiirettä on pitänyt niin työrintamalla kuin henkilökohtaisessakin elämässä. Pitänee aloittaa kuitenkin ajasta ennen joulomaa, tosin hyvin tiivistetysti.
Joulukuun toisena päivänä saimme riveihimme uuden vapaaehtoisen, ranskalaisen Sabrin. Tällä hetkellä ruokavahvuutemme on siis kahdeksan. Huhtikuussa joukkomme kasvaa yhdeksään, kun saamme uuden vapaaehtoisen Vietnamista.

Kathi ja minä Dedovkan huipulla.

Jouluksi suuntasin kotosuomeen. Lähdimme aamuvarhaisella Nicolòn, Césarin ja Aysen kanssa junalla kohti Prahaa. Lentoni oli tarkoitus lähteä iltakahdeksalta ja olimme suunnitelleet viettävämme aikaa Prahaa ihmetellen. Keli oli sateinen, joten vietimme suurimman osan ajasta lounaalla ja kahvilassa. Pojat ja Ayse jäivät Prahaan yöksi.
Minun kotimatkani ei sujunutkaan ihan suunnitellusti. Ensinnäkin onnistuin järjestämään itselleni järjettömän kiireen kaupungista lentokentälle. Saavuin check-in-jonoon juuri ennen sen sulkeutumista. Jos jotain positiivista, jonoa ei ollut lainkaan. Ei muuta kuin tiskille pudottamaan matkalaukku hihnalle. Sallittu painoraja oli 20 kiloa, jonka onnistuin ylittämään lähes seitsämällä kilolla. Kun kysyin, kuinka paljon extraa pitäisi maksaa, että laukku menisi läpi, jouduin muutamaan otteeseen kysymään, kuulinko oikein. "Was it eighteen or eighty!? Like one-eight or eight-zero?" Kyllä, kahdeksankymppiä. Seitsämän extrakiloa maksoi enemmän kuin lentoni, joka sisälsi ruumaan menevän matkalaukun!

Hieman hämmennystä aiheuttava
liikennemerkki Rado'lassa.
Eikä tässä kaikki, myös suoraan
menevä tie oli merkitty "ajo
kielletty"-merkillä.

Kiireestä viis, nappasin laukkuni hihnalta sivummalle ja rupesin purkamaan vaatteita laukusta päälleni. Onneksi minulla ei ollut muita käsimatkatavaroita kuin käsilaukku ja käsilaukusta löytyi kangaskassi, johon sain purettua osan tavaroista. Kun hilasin laukkuni uudelleen hihnalle, laukun paino oli 20.6kg, jonka virkailija hyväksyi mukisematta.
Hikipäässä juoksin turvatarkastukseen, jossa jouduin purkamaan päältäni puolet vaatteista, jotka olin juuri joutunut pukemaan ylleni. Lisäksi käsimatkatavarani joutuivat huumetestiin. Kello tikitti kohti boarding-aikaa, mihin oli enää 15 minuuttia aikaa ja pitäisi vielä löytää oikea lähtöportti. Portti löytyi helposti ja soitin siskolleni, että boarding aukeaa näillä näppäimillä. Siskoni oli tarkoitus tulla noukkimaan minut lentokentältä.
Kesken puhelun tuli kuulutus, että lento on myöhässä. Uudeksi boardinajaksi ilmoitettiin varttia vaille kymmenen. Onneksi olin vielä puhelimessa ja ohjeistin siskoani seuraamaan lentoani netistä, ettei hänen turhaan tarvitsisi odotella kentällä. Lopulta kahden tunnin odotus muuttui viideksi tunniksi ja saavuin Suomeen kolmen maissa yöllä. Koti-Kuusaalle päästiin aamu kuuden aikoihin. Lopulta kaikki hyvin. Seuraavana päivänä äitini oli kokannut lasagnea.

Miten ihanaa olikaan viettää valkeaa joulua kotosalla. Tosin ei joulunaika pelkkää rentoutumista ollut. Aikataulun sovitteleminen oli aikamoinen urotyö, kun yritin ehtiä näkemään mahdollisimman monta kaveria ja sukulaista vain kahden viikon aikana. Kävin luistelemassa, mökillä ja ystäväni luona Mikkelissä (missä en ole itseasiassa käynyt koskaan kaupunkia ihmettelemässä). Uutta Vuotta vastaanotettiin kunnon pirskeillä veljeni luona. Tulipahan aloitettua tuore vuosi rytinällä.

Rudo Dičkan taidenäyttelyn avajaisissa Turzovkassa.

Paluulento Prahaan 4.1. sujui paljon edellistä lentoa paremmin, viivytystä vain 10 minuuttia. Jäin Prahaan yhdeksi yöski, sillä lentoni oli perillä kahdeksan jälkeen illalla. Nicolo lentäisi Italiasta seuraavana päivänä, joten sovimme, että odotan häntä juna-asemalla, josta matkaisimme yhdessä takaisin kotikulmille Čadcaan.
Čadcassa odottikin pienimuotoinen yllätys. Uuden Vuoden jälkeen oli satanut kymmeniä senttejä lunta. Jos Suomessa silloin tällöin valitellaan huonosta tienhoidosta, tervetuloa tänne keskitalvella! Jalkakäytävillä oli n. 40 senttiä lunta, jonka sekaan oli kylvetty kilotolkulla suolaa. Voitte vaan kuvitella, millaista siinä mössössä oli kävellä! Joihinkin lähikyliin oli julistettu hätätila ja koulut olivat pari viikkoa kiinni lumen takia. Päätiet saatiin aurattua viikon jälkeen.

Team Keric (miinus Ana ja César) Mala Fatralla

Ei lumikelistä sentään pelkkää haittaa ollut. Kun vihdoinkin sain talvirenkaat vaihdatettua alle, pääsimme katsastamaan Vel'ka Račan laskettelurinteet Oščadnicassa, joka sijaitsee n. 13 kilometrin ajomatkan päässä. Ystäväni Ondrej oli järjestänyt minulle halvalla kausipassin laskettelukeskukseen. Laskettelukeskus on jaettu kahteen rinnealueeseen, Dedovkaan ja Lalikiin. Lalikin rinteet ovat jyrkemmät ja pidemmät (punaisia ja mustia rinteitä), mutta rinteet eivät olleet auki ilta-aikaan. Laskettelukavereina minulla oli Ondrejn lisäksi Kathi ja silloin tällöin Ondrejn kaveri David. Vapaapäivät ovatkin menneet mukavasti rinteissä riekkuessa.
Ylitin itseni yhtenä päivänä. Pomomme Mirka jätti poikansa vanhan lumilaudan meidän käyttöömme, joten olihan sitä testattava. Meinasin aiheuttaa välirikon minun ja Ondrejn välille, kun Ondrej yritti opettaa minulle lumilautailun saloja. Kaatumiskertoja oli kymmeniä ja mojova mustelma vasemmassa polvessa, mutta onnistuin kuitenkin laskemaan pari kertaa punaisen rinteen ylhäältä alas ilman suurempia vammoja. Ja vaikka kolme päivää tämän jälkeen jokaista lihastani särki niin etten päässyt kunnolla liikkumaan, oli kokemus ehdottomasti sen arvoinen!

Zázrivássa igluilemassa

Helmikuun puolen välin tienoolla minä, Ayse, Sara ja Nicolò suuntasimme Zázriván pikkukylään Mala Fatran vuoristoon Mid-term trainingiin pohdiskelemaan mennyttä aikaa Slovakiassa ja suunnittelemaan tulevaisuutta projektin jälkeen. Oli hullua ajatella, että puolet ajastani Slovakiassa on jo kulunut! Porukka oli sama, kuin syyskuussa järjestetyssä On-Arrival trainingissa muutamaa ihmistä lukuunottamatta, jotka eivät koulutukseen päässeet tai olivat jo lopettaneet heidän projektinsa. Kaiken kaikkiaan koulutukseen osallistui 13 henkeä. Tämä "koulutus" oli paljon edellistä parempi, luultavimmin ihan vain siksi, ettei porukkaa ollut niin paljon. Ja myös siksi, että tunsin osallistujat ennakkoon.

Terveisiä Sergiolle Boliviaan!
Borovickaa, kuten käskit.

CODET-koulutuksen
aloittelua Speed
datingin muodossa.

Helmikuu toi muutakin pohdiskeltavaa  minun ja Nicolòn elämään, kun ilmoittauduimme apukouluttajiksi CODET II-koulutukseen. Toimistopäivät (ja monet illat ja viikonloput) menivät järjestellessä matkalippuja koulutukseen osallistujille, tietojen keräämiseen ja yhteenvetojen tekemiseen, satojen sähköpostien lähettämiseen ja koulutuksen yleiseen suunnittelemiseen. CODET II on EU:n Erasmus+-rahoitteinen projekti, jonka tarkoituksena on edistää englanninkielen tasoa ja kulttuurien välistä ymmärtämistä Euroopassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Yhteistyöjärjestöt lähettävät vapaaehtoisia toisiin maihin kolmesta kuukaudesta vuoden kestoiseen projektiin, jossa vapaaehtoiset opettavat englantia paikallisissa yhteisöissä.

Mala Fatralta

Koulutus järjestettiin helmikuun viimeisellä viikolla. Sen tarkoituksena oli auttaa paikallisia järjestöjä vastaanottamaan vapaaehtoisia. Teemoina oli käydä läpi organisaatioiden sekä vapaaehtoisten oikeuksia, vastuita ja velvollisuuksia, vapaaehoisten mentorointia, projektin järjestämistä, opetusmetodeja ja onglmien ratkaisua. Koulutukseen osallistui kaikkiaan 15 järjestöjen edustajaa 8 eri maasta: Slovakiasta, Tsekeistä, Portugalista, Boliviasta, Ecuadorista, Intiasta, Indonesiasta ja Myanmarista. Koulutuksen päävetäjänä toimi pomomme Mirkan tytär Lenka. Minun ja Nicon tehtävä oli auttaa koulutuksen järjestelemisessä ja vetää osa aktiviteeteista. Vaikka viikko oli intensiivinen ja päivät todella pitkiä, oli koulutus myös erittäin palkitseva. Sain myös monia uusia kavereita ympäri maailmaa.

Slovakian "kulttuuripäivä" koulutuksen aikana Mala Fatralla ja Žilinassa

Viime viikolla kouluissa oli kevätloma, joten meilläkin oli kevyempi työviikko. Minä ja Nico saimme kaksi ylimääräistä vapaapäivää koulutuksen vuoksi, joten saimme viettää pidempiä vapaita. Maanantaina oli normaalisti slovakiantunti ja tiimipalaveri, tiistai vierähti toimistossa. Keskiviikkona tiimimme suuntasi pienimuotoiselle "team building"-reissulle Tatravuorille. Lähdimme aamulla junalla kohti itää. Perille Štrban kylään pääsimme yhdentoista maissa aamupäivällä. Sieltä suuntasimme pikkuruisella vuoristojunalla Štrbské plesoon. Junassa oli vain kaksi pientä vaunua, mutta ihmisiä varmasti reilu satakunta reppuineen ja suksineen. Ihmismassa muistutti minua kuvista/videoista, mitä olen nähnyt joistakin Aasian maista, kun ihmisiä tunkee samaan kulkuvälineeseen ovista ja ikkunoista. Onneksi matkaa oli vain parisenkymmentä minuuttia.

Kuvaspämmäystä Tatroilta

Štrbské plesosta jatkoimme matkaa jalkaisin. Patikoimme lumipeitteisen metsän siimeksessä vuoristosolassa aina Popradské plesolle asti. Matkaan meni jotakuinkin puolitoista tuntia. Pleso tarkoittaa Tatravuorilla sijaitsevia pieniä vuoristojärviä. Koska vuoristossa on vielä kylmä tähän aikaan vuodesta ja luntakin reilusti, olivat järvet yhä jäässä. Söimme lounaan Popradské pleson rannan tuntumassa olevassa hotelli-ravintolassa. Vaikka Slovakia on erittäin halpa maa matkustaa, syödä ja juoda, Tatrojen suosio turistikohteena näkyi ravintolan hinnoissa. Syötyämme ja aikamme järvellä pyörittyämme lähdimme takaisin paluumatkalle pienen mutkan kautta. Keli ei olisi voinut olla parempi! Lämpötila oli pari astetta plussalla ja aurinko paistoi lähes pilvettömästä taivaalta. Kotimatkalla junassa oli hiljaista, mutta tyytyväistä porukkaa.

Maaliskuun loppu kuluu normaalissa työtahdissa kouluissa, toimistossa ja englannintunneilla. Huhtikuu tuokin taas uutta väriä elämään. Kevät on jo täällä. Mitä se tuo tullessaan, siitä myöhemmin.

Minä ja Jakub Puolassa Cieszynissä.

Saippuaoopperaa

Keric team viettämässä Yenin, Vireakin ja Juniorin läksiäisiä Mirkan kotona.
Vasemmalta oikealle: Junior, Ayse, Ivka, Kathi, Yen, Anna, Mirka S ja pikkuveikka,
Sara, Vireak, Ana, Nico, minä ja Cesar. Mirka P. (pomo) kameran takana.

Kolme kuukautta sitten tällä päivämäärällä raahasin vuokralaiseni muuttokamoja kämppääni ja luovutin avaimet toivottaen Pyry-pupun ja emännän lämpimästi tervetulleeksi ensimmäiseen omaan kotiinsa. Sulkiessani ulko-oven lopetin jälleen yhden kappaleen elämässäni ja avasin tyhjän aukeaman, jota aloin hiljalleen kirjoittaa. Tuosta päivästä tuntuu olevan ikuisuus. 

Vaikkei kolme kuukautta ihmiselämässä ole kuin hetki, sen aikana on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Vastahan me vähän aikaa sitten (lokakuun alussa) saatiin kolme pidemmän matkan vaihtaria. Nyt kaksi kuukautta myöhemmin olemme sanoneet hyvästit jo kahdelle, Vietnamilaiselle Yenille tiistaina ja Kambozalaiselle Vireakille tänäaamuna. Hondurasin pentu Junior lähtee ensi viikolla. Mihin hittoon tämä aika oikein menee? Vaikka on ihan kiva, että kämppään saadaan vähän lisää tilaa porukan pienentyessä, silti jäähyväiset on aina yhtä vaikeita, etenkin kun kyseessä on mitä mahtavimpia tyyppejä.

Kericin halloweenkemut

Uusiakin tuulia on luvassa, kun sunnuntaina saamme jälleen uuden vahvistuksen, ranskalaisen Sabrin, 23-vuotiaan tunisialaissyntyisen nuoren miehen. Porukalla on hieman ristiriitaiset tunnelmat tästä. Vaikkei vaihtelu huonolta tunnukaan, pitää kaikki aloittaa tavallaan taas alusta. Kämpässä kaikilla on omat roolinsa ja niistä yritetään pitää kiinni. Nyt jokaisen pitää sopeutua uuteen tilanteeseen, jonka uusi tulokas tuo tullessaan.

Bulgarian reissustakin tuntuu olevan jo hyvä tovi. Minun lomanihan meni hienosti muutamaa kommellusta ja pettymystä lukuunottamatta, mutta toisten reissu ei ollutkaan mennyt niin putkeen. Olen moneen kertaan kiitellyt onneani, etten lähtenyt kummankaan porukan matkassa reissuun ja todennut, ettei yksin matkustamisessa ole mitään vikaa, toisinaan päinvastoin. Valotetaan taustoja hieman.

Keric got Talent-karaokeilta huipentui kansantansseihin.
Tässä vedetään letkajenkka.

Kuten jo aiemmassa tekstissä mainitsin, osa porukasta lähti Puolaan. Tämä reissu oli alkanut heikosti jo Čadcasta. Rytmiryhmän matka suuntasi ensin Ostravaan, jossa he vaihtaisivat Varsovaan vievään bussiin. Ostravaan oli tarkoitus mennä junalla. Koska ensimmäinen lomapäivä oli pyhäpäivä sekä Slovakiassa että Tsekeissä, osa junavuoroista oli peruttu, niin myös tämä ko. vuoro. Korvaavia bussivuorojakaan ei sinne suunnalle mennyt, joten porukka joutui turvautumaan taksiin ehtiäkseen ajoissa Ostravasta lähtevään bussiin. Budjettimatkailua kerrakseen!

Tästä oli kuitenkin selvitty kunnialla ja pääsivät Varsovaan saakka suuremmitta ongelmitta. Ongelmat olivat alkaneet toisena päivänä Varsovassa. Taustoja en sen enempää kysellyt, mutta ilmeisesti yksi draamakuningatar oli halunnut aiheuttaa eripuraa ja alkanut vaatia toista porukkaa tekemään juuri niin kuin hän haluaa ja suuttunut, kun toisilla olikin eriävät mielipiteet asioiden suhteen. Krakovaan porukka oli suunnannut kahtena eri porukkana mykkäkoulun vallitessa ja kotiin palattua draama oli valmis. Jouduin seuraamaan sivusta ja kuuntelemaan toisten selän takana puhumista ja haukkumista. Jännitteet talossa oli käsinkosketeltavat. Näitä jännitteitä purettiin monta päivää ja toisinaan tuntuu, että kyseisen porukan välit eivät ole vielä tähänkään mennessä täysin korjautuneet. Draamakuningattaren asenteessa on tosin tapahtunut positiivinen muutos entiseen useiden keskustelujen ja itkupotkuraivarien jäljeen.

Pekonia, nam! Vireak, Cesar ja Nico

Toisen porukan kolmen pääkaupungin reissu ei ollut sujunut paljoa paremmin. Ensinnäkin kolme päivää, kolme pääkaupunkia-tahti kuullosti minun korviini ylitsepääsemättömältä. Tämä remmi suuntasi junalla Wieniin, jossa he olivat viettäneet yhden päivän. Draama oli syntynyt siitä, kun eräs reissulla mukana ollut ei ollut ostanut junalippuja Budapestiin, jotka hän oli luvannut hoitaa, mutta laiskuuksissaan jättänyt hoitamatta. Mikä olikaan ollut ratkaisu ongelmaan? No mikäs muukaan, kun vanha kunnon mykkäkoulu! Jälkikäteen nauratti eräs Aysen kommentti: "kukaan ei puhu enää kenellekään". Silloin kun kuulin tämän kommentin, olin täysin ulkona tämän porukan erimielisyyksistä.

Olin siis yksin keskellä sotatannerta, ainoa puolueeton taho, jolla ei ollut, eikä vieläkään ole ongelmia kenenkään kanssa. Toisinaan tasapainoa oli hankala pitää yllä ja tiedän "never mind"-asenteeni ärsyttäneen monia enemmän, kun kukaan kehtaa päin naamaa myöntää. Ja onhan se kaikille selvää, että akkavaltaisessa laumassa juorut lentää. Feministit ottakoot nokkiinsa tästä kommentista, mutta onhan tämä jo käytännössä niin moneen kertaan nähty, ettei enää heilauta mun venettä tippaakaan.

Yeniä ei voi päästää kotiin, ennen kuin hän tietää, miten
kokataan aitoa Haluskýa ja muita perinneherkkuja.

Kuherruskuukausivaihe alkaa kaikkien osalta olla hiljalleen ohi ja arki alkaa iskeä päin näköä. Itselläni kyseinen vaihe ei kestänyt niin kauaa, eihän minun edellisestä pidemmän ajan reissukokemuksesta ole niin kauheasti aikaa. Mutta suurin osa porukasta ei ole koskaan asunut kotimaansa saati sitten lapsuudenkotinsa ulkopuolella ja heille todellisuus elämästä alkaa vasta hiljalleen valjeta. Draamaa haetaan oikein suurennuslasin kanssa, että saataisiin jotain actionia elämään. Milloin valitetaan vessanpesusta, milloin tiskeistä ja muutamaan kertaan olen kuullut henkilön valittavan, että hän itse valittaa kaikesta. Välillä turhauttaa, suurimmaksi osaksi onneksi kuitenkin naurattaa. Ei kai tässä muutakaan voi.

Korvaamattomin apu omaan selviytymiseeni on ollut isäntäperheeni, ystäväni Ondrej ja varaveljeni Cesar. Ilman näitä ihmisiä elämäni olisi melkoisen kapeaa. Slovakkiäiskä Simona pitää minut ja Cesarin painoindeksiä yllä kutsumalla lounaalle tai illalliselle lähes viikottain tai toimittaa "ruoka-avustuksia" ja muutenkin viettää aikaa kanssamme. Olen alkanut käytä hänen kanssaan myös kerran viikossa uimassa paikallisessa uimahallissa. Yhtenä viikonloppuna kävimme porukalla keilaamassa. Se oli muuten päivä, jolloin tänne satoi ensilumi!

C:n kanssa on valvottu öitä jutellen maailmanpolitiikasta, ilmaston lämpenemisestä, rasismista, perheväkivallasta ja lähes kaikesta maan ja taivaan välillä. Välillä heitetään kakaramaista läppää ja nahistellaan saaden muut kämppikset pyörittelemään silmiään. 

Ondrejn kanssa on suunniteltu jo talvi pakettiin laskettelun muodossa. Ondrej lupasi järjestää minulle kausipassin läheiseen laskettelukeskukseen. Pitäisi vain metsästää autoon talvirenkaat alle. Se on vielä työn alla, mutta eiköhän täältä jonkinlaiset kitkatassut löydy.

Jussi <3

Muutama viikko sitten kävin viikonloppureissulla moikkaamassa paria suomalaiskaveria Krakovassa. Nappasin kyytiin Aysen ja pari muuta likkaa, jotka olivat meidän kanssa on-arrival trainingissa. He viettivät viikonlopun Krakovaan tutustuen kun itse vietin aikaa omien kavereideni kanssa. Miten olikaan ihanaa olla täysin oma itsensä puhuen omalla äidinkielellä! Reissusta jäi mielettömän hyvä fiilis jälkikäteen. Nyt seinälläni roikkuu Krakovan Wisla-jalkapallojoukkueen huivi muistona pelistä, jonka kävimme porukalla katsastamassa. Vaikkei fudis ikinä mun juttu olekaan ollut, live on aina live ja olihan meininki ihan mielettömän hieno, etenkin koska Wisla voitti pelin.

Futisurpot Juku & Jussi. Kiitos pojat loistoseurasta!

***

Yen kokkasi meille
aidonvietnamilaisen
illallisen, joka syötiin
tietysti puikoilla.

Työrintamallakin on ehtinyt tapahtua. Marraskuun ajaksi vaihdoin toisen koulupäiväni keskiviikolta torstaille, koska toiveenani oli osallistua myös liikuntatunneille ja opettajat Ražusovassa haluavat antaa minulle parhaan mahdollisen kokemuksen koulussa työskentelystä, joten he järjestivät asian. "Pojat" eli kolme miesliikunnanopettajaa ovat omineet minut lähes täysin itselleen. Olen ollut useampana päivänä heidän ja oppilaiden kanssa pelaamassa sählyä. Miten olenkaan nauttinut noista päivistä! Perjantait Štaskovssa ovat edelleen hieman sekavia, mutta ei minulla suuremmin valittamistakaan ole. 

Kericissä vetämäni englannintunnit ovat tähän mennessä olleet ennallaan, mutta ensi viikosta alkaen muutamme kahden ryhmän kokoonpanoa ja siirryn vetämään toista ryhmää Cesarin kanssa. Tämä järjestely sopii hyvin kaikille. Kathin kanssa on ollut ihan kiva suunnitella ja opettaa, mutta kymmenen vuoden ikäeromme näkyy opetusmetodeissa ja tyylissä väkisinkin. Joskus turhaudun siihen, kun työnjaon pitäisi olla selvä, mutta kesken oman aktiviteettini toinen puuttuu siihen talloen ns. varpailleni. Itsehillintää on toisinaan tarvinut. Cesarin kanssa yhteistyö sujuu perjantainkin ryhmän kanssa erinomaisesti, joten varmasti keskiviikotkin saadaan porukoissa toimimaan erittäin hyvin.

Olemme porukassa järjestäneet myös kaksi tapahtumaa kahvilassamme. Halloween-bileet sujui herkkuja napostellen ja pelaillen erilaisia pelejä paikallisten nuorten ja Kericin vapaaehtoisten voimin. Nuoret innostuivat myös Keric Got Talen-karaokeillasta. Kun kaikki oli menettäneet äänensä laulettuaan monta tuntia kurkku suorana, siirryimme seminaarihuoneeseen tanssimaan eri maiden kansantansseja. Siitä vanhasta sanonnasta minua ei tarvitse muistuttaa, tunnen sen kyllä varsin hyvin. Vietnamilainen tanssi oli varsin lennokasta kun taas Kambozan tanssi kulki rauhallisesti. Osansa sai myös Azereje, Macarena ja Gagnam style. Nicon, Cesarin ja Vireakin kanssa jatkoimme laulamista pitkälle yöhön.

Viime viikolla saimme jälleen kasan kansainvälisiä vierailijoita, kun CODET-projektin koordinaattorit kokoontuivat yhteen pohtimaan projetkin jatkoa. CODET on yhteistyöprojekti Etelä-Amerikan, Aasian ja Euroopan välillä, jonka tavoitteena on lähettää vapaaehtoisia opettamaan englantia pieniin yhteisöihin. CODET-projekti on myös Juniorin, Vireakin ja Yenin projekti. Koordinaattoreita saapui Equadorista, Boliviasta, Indonesiasta, Intiasta, Myanmarista, Tsekeistä ja Portugalista. Tiistaina vietimme Manner-iltaa, jossa jokainen manner esiteltiin siellä asuvien ihmisten toimesta. Söimme perinteistä slovakialaista ruokaa (haluskýa, pírohya ja plackya) ja maistelimme portugalilaista portviiniä ja tekkiläistä Becherovkaa. Maistelimme myös Aasian herkkuja ja tanssimme lattarimusiikin tahtiin. Ilta jatkui Acafessa, suosikkibaarissani, muutaman koordinaattorin ja vapaaehtoisen voimin kumoten tsekkiolutta ja borovickaa (perkeleen petollista, älkää kokeilko kotona!)

Kuten Kericissä usein on tapana, lähettävät he koordinaattoreita "Shoes of the volunteer"-kokeiluun eli koordinaattorit jalkautuvat kanssamme kouluihin. Viime kerralla hostasin koordinaattoreita Italiasta ja Mexikosta, tällä kertaa mukaani lähti Bolivialainen Sergio ja Portugalilainen Rui. Tälläkin kertaa Mirka oli tehnyt loistavan valinnan suunnitellessaan kuka kanssani kouluun lähtee. Niin hauskaa päivää ei ollut aikoihin ollut!

Mannerilta, matkakohteena eurooppa.

Talvi alkaa puskea päälle. Ensilumi saatiin pari viikkoa sitten ja yöllä pakkaset alkaa laskea jo lähemmäs 15 astetta. Talomme edessä virtaava joki alkoi viime yönä jäätyä. Muut värjöttelee kylmässä pukeutuen pipoihin, hanskoihin, toppavaatteisiin ja kaulahuiveihin, kun itse vaihdoin vasta takkini hieman paksumpaan. Talvi on ainakin kuukauden myöhässä, toivottavasti se tulisi kuitenkin pian. Vaikkei pimeys ole läheskään sama kuin Suomessa, alkaa pimenevät illat silti hieman ahdistaa. Aurinko laskee neljän pintaan. Tulisi edes hieman lunta maahan.

Toivottavasti Suomeenkin saataisiin pian enempi lunta. Vajaan kuukauden päästä on joulu, eikä valkoista joulua voita mikään. Sitä odotellessa!

Karkumatkalla

Maanantai, ihan normi maanantai normaaleine työkuvioineen. Ei ihan, vaan päivä, jolloin aloitimme syysloman. Katselin vierestä, kun kämppikset ravasivat ympäri huushollia pakkaamassa kamojaan ja tekemässä viime hetken järjestelyjä. Melutaso ylitti paikoitellen desibelirajan. Hymyilin itsekseni. Seuraavana aamuna muut olisivat poissa ja minulla olisi koko päivä vain itselleni ylhäisessä yksinäisyydessäni! Saisin pakata kaikessa rauhassa, huudattaa rokkia niin kovaa, kun pienestä JBL Go:sta ääntä lähtee ja nauttia omasta laatuseurastani. Niimpä siis tiistaiaamuna hyvästelin kämppäkaverini, jotka lähtivät reissuun kahdessa eri porukassa, toiset pääkaupunkikierrokselle Bratislavaan, Wieniin ja Budapestiin, toinen porukka Puolaan Varsovaan ja Krakovaan. Oma lentoni Bulgarian pääkaupunkiin Sofiaan lähtisi vasta keskiviikkona iltapäivällä.

Sain kutsun lounaalle isäntäperheeni luo, sillä oli slovakkiäitini nimipäivä. Päivä vierähti mukavasti ja kotiin palattuani päätin käydä kaupassa ostamassa pullon kuohuvaa. Olin aloittanut pakkausvalmistelut jo edellisiltana, koska itseni tuntien siitä ei olisi tullut mitään reissua edeltävänä iltana. Sain kaiken tarvitsemani pakattua käden käänteessä ilman hermoromahdusta. Tästä olin jopa hieman ylpeä! Mukaan lähti pelkästään reppu, joten pakattavaa ei voinut liikaa ollakaan. Normaalitilanteessa tämä olisi aiheuttanut yltiöpäistä ahdistusta, mutta olin asennoitunut niin, että pärjään vähemmällä ja kevyemmällä varustukseella. Ehkä pakkaamista edesauttoi myös pullollinen venäläistä kuohuviiniä, jonka tuhosin itsekseni. Jäipä minulle aikaa vielä soittaa kotipuoleenkin. Puhelussa vierähti kiitettävät neljä tuntia ja 16 minuuttia.

Keskviikkoaamuna heitin repun selkääni ja kävelin juna-asemalle. Juna veisi Žilinaan, jossa minulla olisi vaihto Bratislavaan vievään junaan. Kaikkineen junamatkoihin meni kolmisen tuntia. Saavuin Bratislavaan kahdentoista kieppeissä ja suuntasin bussipysäkille. Bussi kuskasi minut kentälle, jossa kävelin suoraan turvatarkastukseen. Bratislavan kenttä on järjettömän pieni ja simppeli. Ainoa ongelma kentällä oli Suomen passi. Passintarkastaja yritti moneen kertaan skannata passini koneelle tuloksetta, kokeilivatpa jopa naapuritullimiehenkin konetta ilman tulosta. Tullimies kertoi, että Suomen passin kanssa on usein ongelmia. Ilmeisesti passi on yliturvallinen Slovakian teknologialle. Tai sitten slovakit eivät vain halua suomalaisten poistuvan maasta.

Lentomatka Sofiaan kesti noin puolitoista tuntia. Kello oli puoli kuusi illalla, kun laskeuduimme Sofian kentälle. Aikaeroa oli tunti Slovakiaan verraten, siis Suomen kanssa samassa ajassa. Siitähän sitten alkoi pienimuotoinen kommellus. Ensinnäkin yritin etsiä metroasemaa. Eräs taksikuski tiesi kertoa, että olemme terminaali ykkösessä, jossa operoi vain muutama lentoyhtiö. Metroasema sijaitsee terminaali kakkosessa. Ei tässä kohtaa paniikkia. Päätin siis ottaa bussin. Mutta ensin tarvitsisin käteistä. Lähdin etsimään pankkiautomaattia, ja ensin vilkaisin, josko se löytyisi terminaalista sisältä. Törmäsin taas tähän samaiseen taksikuskiin, joka oli minua aiemmin neuvonut. Hän lähti näyttämään automaatin sijaintia, joka löytyikin hieman sivusta terminaalin takaa. Koska en halua kuljettaa mukanani paljoa käteistä rahaa saati sitten useampaa pankkikorttia (joita minulla on kolme), olin ottanut mukaani ainoastaan 30 euroa ja yhden pankkikorteistani, sen jota käytän kaikkein harvimmin. Kortti koneeseen, haluttu rahasumma näytölle, kaikki ok. Anna tunnusluku. Tässä kohtaa alkoi kylmä hiki nousta otsalleni. Tunnusluku, mikä h*lvetti olikaan tämän kortin tunnusluku!? Yritys yksi: fail. Yritys kaksi: fail. Äkkiä kortti pois koneesta ja sivummalle miettimään. Useamman kauhuskenaarion käydessä mielessäni päätin uskaltaa kokeilla korttiani vielä kerran. Kädet täristen tyrkkäsin korttini koneen syövereihin, näpyttelin nostettavan rahasumman ja painoin ok. Näyttö ilmoitti taas, että anna tunnusluku. Yksi, kaksi, kolme, neljä numeroa ja ok, silmät kiinni ja sormet ristiin. Piippiip! Rahat tulossa. JES! Problem solved.

Koska kello alkoi olla jo paljon ja minulla oli järjetön nälkä, huikkasin taksikuskille, joka oli minua jeesaamassa, että voisi heittää minut kaupunkiin. Pääsisimpä suoraan hostellini ovelle. Kysyin myös kyydin hintaa, mutta vastaus oli vain "regular price". Taksin ikkunassa oli kyllä hintataulukko, josta yritin matkan hintaa laskeskella, mutta koska en siinä kohtaa osannut arvioida etäisyyttä perille, en saanut täyttä tolkkua loppusummasta. Perille päästyämme taksikuski ilmoitti matkan hinnan, joka mittarissakin luki. Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen, kun näin mittarin. Koska olin laskeskellut hintaa itsekseni, en tietenkään suostunut kuskin pyytämää hintaa maksamaan. Aikamme kinasteltua sain tarpeekseni väsymys- ja nälkäkiukuissani, ja maksoin taksin tietäen, että ylihintaa tuli silti, vaikka olinkin tingannut sitä reilusti alaspäin. Aloin olla niin väsynyt, että seuraavaksi olisin varmaan huitaissut kuskia suutuspäissäni, joten päätin vaan häipyä paikalta. Ainakin olin hostellin oven edessä ja pääsisin kohta syömään.

Sofian kulttuuripalatsi, yhtä ruma kuin Kouvolan jäähalli

Hostelli sijaitsi vanhassa rakennuksessa, jonka korkeat betoniseinät kaikuivat autiutta. Huoneeni oli neljän hengen dormi, jossa majoittui lisäkseni yksi vanhempi mies ja nuori ranskalaisnainen, joka oli saapunut samana päivänä. Hostelli oli melko uusi ja osa huoneista oli vielä työn alla. Kaikenkaikkiaan siisti ja ihan viihtyisäkin. Purkasin arvotavarani lokerikkoon ja suuntasin etsimään sapuskapaikkaa. Hostelli sijaitsi rauhallisella alueella, joskin ihan kävelymatkan päässä keskusta-alueesta.

Ensimmäisestä illasta ei peljon kerrottavaa ole. Illallisen jälkeen pyörin hostellin lähialueilla ja bongasin erittin viihtyisän oloisen pubin, johon päätin parkkeerata iltaoluelle, sillä kello ei ollut vielä edes yhdeksää. Pubissa ehdin istuskella yksinäni vain herken, kun eräs portugalilaisporukka noteerasi yksin kaljaa kittaavan naisen ja huikkasivat minut heidän pöytäänsä. Kävi ilmi, että heistä kaikki asuu ja työskentelee Sofiassa. Yksi heistä kertoi muutama vuosi sitten asuneensa Helsingissä ja toinen Ruotsissa ja kumpainenkin olivat matkustellet useammissa Suomen kaupungeissa. Tämä Helsingissä asunut kaveri kertoi jopa käyneensä Kouvolassa, kun kerroin mistä päin Suomea olen kotoisin. Toinen portugalilainen, Pedro, kertoi minulle suosituksia, missä minun kannattaisi vierailla. Hän lupasi lähettää minulle muutaman osoitteen, joten vaihdoimme yhteystietoja.

Torstaiaamuna suuntasin etsimään aamukahvia. Löysinkin hostellin kupeesta viihtyisän kahvilan ja nappasin ison americanon mukaani. Lähdin etsimään läheistä metroasemaa, Sedrikaa, koska tiesin sen olevan aivan nähtävyyksien läheisyydessä. Päivän kaupunkia ympäri käveltyäni totesin, että olen nähnyt varmaan jo kaiken. Olin vieraillut St. Sofian kirkossa ja sen maanalaisessa museossa, Synagogassa, Kulttuuripalatsilla, Alexander Nevskyn katedraalilla ja useammissa puistoissa. Väsymys alkoi painaa ja mietin, mitä ihmettä minä täällä tekisin muina päivinä. Lannistuneena kävin illallisella eräässä bulgarialaisessa ravintolassa, joka osoittautui sangen mukavaksi paikaksi ja ruoka oli erinomaista (ja halpaa!) ja painuin ajoissa nukkumaan.

Koska aina jostakin on valitettava, valitan bulgarialaisten tarjoilijoiden käytöksestä ja antivieraanvaraisuudesta. Sen verran on tullut itsekseen matkusteltua, että olen huomannun erään seikan ravintoloissa useissa eri maissa, joissa olen käynyt. Jos matkustat yksin, saat joko erinomaisen hyvää palvelua tai sinua ei palvella lähes lainkaan. Useammassa ravintolassa sai odottaa jumalattoman kauan ja jos tilasit lautasellisen tätä ja toisen lautasellisen tuota, toinen lautanen tuotiin ensin ja sen ehti jo nälissään vetästä huiviin ennen toisen lautasellisen saapumista pöytään, vaikka tarkoitus olisi syödä kyseiset annokset yhdessä. Useimmiten tilaus tultiin hakemaan melko heti, mutta ruokaa sai odottaa lähes tunnin vaikkei paikalla olisi ollut kuin muutama muu. Poikkeuksen teki eräs italialainen ravintola, jossa tilasin "alkupalaksi" lasillisen proseccoa ja ruokajuomaksi olusen. En ehtinyt juoda edes puolta lasillista kuohuvaa, kun ruokani jo tuotiin pöytään. Samaisessa ravintolassa tilasin jälkiruoaksi tiramisun, joka oli ehdottomasti paras koskaan syömäni tiramisu!

Perjantaiaamuna mieleni oli aivan toisenlainen. Puhkuin uutta intoa ja lähdin kävelemään sivukatuja ja tutkimaan, mitä kaupungin syrjäisemmistä kolkista löytyisi. Kun istahdin lounaalle, sain viestin Pedrolta. Hän laittoi minulle wikipedialinkin kylästä, jossa suositteli minua vierailemaan. Kylän nimi oli Koprivshtitsa. Googletin vaihtoehtoja, kuinka päästä kyseiseen kylään. Löysin kaksi bussifirmaa, mutta muistin Pedron kertoneen, että toinen firmoista oli mennyt konkurssiin. Yritin selata nettisivuja, mistä toisen olemassaolevan firman bussit lähtisivät, mutta nettisivut olivat vain pieniltä osittain englanniksi ja totesin liian vaivalloiseksi alkaa kääntämään kaikkea. Päätin siis lähteä etsimään bussiasemaa.

Koska päivänvaloa ei riittäisi enää pitkäksi aikaa, päätin ottaa pienimuotoisen kiertotien hieman syrjäisemmille kaduille. Yhden kulman takaa edessäni seisoi upea kirkko (joita Sofia on täynnä) ja kirkon takaa paljastui valtaisa torikatu. Myöhemmin Pedro kertoi minulle sen olevan nimetty "naisten toriksi", sillä sieltä löytyi kaikkea "akkojen krääsää" sekä paikallisia vihanneksia ja hedelmiä. Kiertelin torilla pitkän aikaa nautiskellen paikallisesta toritunnelmasta äänineen ja tuoksuineen, kunnes pimeys alkoi painaa toden teolla päälle ja torimyyjät rupesivat pakkailemaan tavaroitaan. Suunnistin kohti "Leijona-porttia", siltaa, joka ylittää Vladaya-joen. Joeksi Vladayaa ei mielestäni voi kutsua, sillä "ojan" pohjalla kulki kaksi ränniä, missä oli korkeintaan parisenkymmentä senttiä vettä. Kai se sateiden jälkeen virtaa hieman kovemmin ja etenkin keväällä, kun lumet sulaa Vitosha-vuorelta.
Jatkoin matkaa bussiasemalle ja sinne päästyäni huomasin, ettei tämä bussifirma, jota etsin, ole myöskään enää toiminnassa tai ei ainakaan operoi pääbussiasemalta käsin. Kysäisin muutamilta virkailijoilta, kuinka kylään päästä, mutta bulgarialaisessa vieraanvaraisuudessa on erittäin paljon toivomisen varaa ja sain vain vihaisia katseita ja hyvin töykeitä "en tiedä"-kommentteja. Otti päähän niin paljon, että suuntasin bussiaseman viereiseen pubiin kaljalle.

Koska en ollut ottanut lämpimiä vaatteita saati sitten kunnon kenkiä matkaan, totesin, että vaihtoehtoni lauantain ohjelmaan olisivat hyvin rajalliset. Olisin erittäin mielelläni lähtenyt kiipeilemään Vitosha-vuorelle, mutta varustukseni huomioiden totesin sen toivottomaksi. Vitoshan juurelle pääsee bussilla noin puolessa tunnissa, josta pääsee kabiinihissillä noin puoleen väliin vuorenrinnettä. Siellä sijaitsee piknik-alue ja useampia vaellusreittejä ihan huipulle saakka. Jos koskaan Sofiaan palaan, tämä on ehdottomasti minun to do-listallani.

Pubissa halpaa bulgarialaista tummaa olutta nautiskellessani sain viestin Pedrolta. Hän lopettaisi työt yhdentoista maissa ja kysäisi, jos olisin innostunut lähtemään ulos hänen kanssaan. Lupasin lähteä ja sovimme tapaavamme samassa pubissa, missä olimme ensimmäisen kerran tavanneet. Pubin nimi oli The Muse, ja kyseisestä tunkkaisesta ja sokkeloisesta komerosta kehkeytyi suosikkipaikkani. Istuimme Musessa jonkin aikaa jutustellen maailmanpolitiikasta, Trumpista ja matkustelusta. Kello alkoi lähestymään yhtä ja Pedro kysyi, kiinnostaisiko minua lähteä toiseen paikkaan. Kiinnostihan se. Hän opasti minut erääseen klubiin, jossa soitettiin lattarimusaa. Kävin tanssimassa salsaa muutaman tyypin kanssa ja joimme rommia sitruunalla. Hauskaa oli niin kauan, kun sitä riitti. Kämpille kömmin joskus puoli viiden maissa. Ainakaan minulla ei olisi ohjelmaa lauantaille, joten saisin viettää matopäivää ihan kaikessa rauhassa.
Matopäivä lauantai ainakin aamun osalta olikin. Heräilin kahdentoista maissa ja lähdin aamukahvin metsästykseen. Kahvi ja chiabata korjasivat olon niin, että jaksoin raahautua kauppahalliin vilkuilemaan menoa. Illalliselle suuntasin ajoissa ja lähdin takaisin hostellille huilaamaan. Pedro laittoi minulle jälleen illalla viestiä, että eräällä rock-klubilla olisi ilmainen keikka, jota hän ja muutama hänen ystävänsä olivat menossa katsomaan. Ilmaisin olevani kiinnostunut, joten sovimme treffaavamme myöhemmin The Maze-klubin ovella ja menimme keikalle yhdessä. Bändi, joka Mazessa soitti, koostui kolmesta nuoresta kollista, kitaristi-laulajasta, basistista ja rumpalista. Bändin nimeä en kuollaksenikaan muista, mutta musiikki oli hyvää ja tekstit laulettu englanniksi. Venähtihän se ilta taas melko pitkäksi.

Sunnuntaina oli aika pakata kamat ja suunnata kotimatkalle. Pedro oli edellisiltana kysynyt, kuinka olen menossa lentokentälle. Vastasin ottavani metron, mutta hän kertoi, että Sedrikan mertoasema eikä pari muutakaan lähiasemaa ole käytössä uusien mertolinjojen rakentamisen vuoksi. Bussikin kuulemma kentälle menisi, mutta hän suositteli ottamaan taksin, joka maksaisi korkeintaan viitisentoista levaa. Kirpaisi tässä kohtaa ajatus kusipäisistä taksikuskeista, mutta päätin ottaa riskin. Pyysin hostellin virkailijaa soittamaan minulle taksin ja niin hän tekikin. Ystävällisesti hän myös näytti koneelta, että taksimatkan hinta olisi noin 12,60 levaa ja varoitteli taksikuskeista, jotka yrittävät rahastaa enemmän. Taksi saapuikin pian ja tällä kertaa kuski oli erittäin asiallinen.

Olin kentällä hieman liian aikaisin, joten minulla oli hyvää aikaa käydä kahvilla. Väsytti melkoisesti, sillä edellisyön unet olivat jääneet vähäisiksi. Lento oli buukattu aivan täyteen ja turvatarkastuksessa meni ikuisuus. Passinikin tarkastettiin neljä kertaa. Huvitti, että ollaan kuitenkin EU-alueella, mutta passi- ja turvatarkastus olivat kuin suoraan Neuvostoliitosta. Lentomatka takaisin Bratislavaan vei vain tunti ja viisi minuuttia, vaikka pilotti joutuikin laskeutuessaan vetämään koneen takaisin ylös ja odottamaan. Tulipa nähtyä Slovakiaa ylhäältä käsin melko kattavasti. Tunnistin jopa yhden kaupungin Trencihin punatiiliisine kattoineen ja valtavine linnarakennuksineen.

Bratislavan kentällä hyppäsin bussiin, suuntasin juna-asemalle ja hyppäsin Žilinaan vievään junaan. Olin ostanut lipun myös välille Žilina-Čadca, mutta Žilinaan päästyäni huomasin junani olevan puoli tuntia myöhässä ja toinen, hitaampi juna Čadcaan lähtisi viiden minuutin päästä. Päätin ottaa hitaamman junan, joka pysähtyy kaikilla väliasemilla, mutta totesin silti olevani nopeammin kotona kuin että odottaisin "oikeaa" junaa. Kun viimein kotiasemallani hyppäsin ulos junasta, olin jäätyä pystyyn. Koko viikon reilu parinkymmenen asteen lämpötila oli jäänyt etelään. Asuintaloni edessä virtaava joki höyrysi ja kosteus tunkeutui syvälle luihin ja ytimiin. Kello oli seitsämän illalla, kun käänsin avainta kotioven lukossa. Ihana lämpö vyöryi päälleni kun astuin eteiseen. Vaikka reissussa oli kivaa, oli ihanaa päästä takaisin kotiin.

The Lion's bridge ja onneton pikku "joki"

Kuka Salla? Itsetutkiskelun alkeet

Trenčínin linna

Aika on vierinyt vauhdilla eteenpäin. Lyhyeen ajanjaksoon on mahtunut paljon. Piti oikein käydä lunttaamassa, mistä viimeksi puhuin. Arkipäiväni täyttyvät koulupäivistä ja kielten opetuksesta niin opettajana kuin oppilaanakin. Kuten jo mainitsin, maanantaisin opiskelen slovakkia ja italiaa. Tiistaina hajoilen toimistossa tietotekniikan kanssa. Minusta tehtiin Keric:n kotisivujen web master. Hieman nauratti tämä titteli, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut valokuvaajan pesti. Kahdesta pahasta valitsin sen vähemmän pahan. Jos kiinnostaa, mikä Keric on ja mitä täällä tapahtuu, käy vilkaisemassa Keric:n sivut. EVS-volunteeringin alta löytyy "hosting", jonka alta pääsee vilkaisemaan minun ja muiden vapaaehtoisten kuvat ja yhteystiedot. Lisää infoa/pienet esittelyt tulossa ehkä myöhemmin.

Päiväreissu Trenčíniin. Seurassa
Kathi, Sara, Ana ja Nicoló

Mainittakoon tässä kohtaa, että kämppismuutoksiakin on ehtinyt tapahtua. Teneriffalainen Cesar saapui sovitusti. Meillä klikkasi saman tien yksiin, tullaan todella hyvin toimeen ja on ihanaa, että kämpässä on yksi samanhenkinen ihminen, jonka kanssa jutella mistä vaan "aikuisten tasolla", mutta samalla heittää kakaramaista läppää. Cesar aloitti yhteistyön "slovakkiäitini" Simonan koulussa ja on luonut myös hyvät siteet isäntäperheeni kanssa. Toisin sanoen Simonasta on tullut myös C:n slovakkiäiti. Cesar nimittääkin minua leikillään siskoksi. Huvittavaa, että meillä on vain 6 päivää ikäeroa, minä se vanhempi osapuoli. Olen itseasiassa koko porukan vanhin.
Ranskalainen Oceane, jonka oli tarkoitus saapua lokakuun alussa, ei saavu lainkaan. Ilmeisesti lähettävä organisaatio oli mokannut jotakin ja sitä myötä saapuminen olisi pitkittynyt. Sen sijaan saimme kolme uutta kasvoa kahdeksi kuukaudeksi marraskuun loppuun asti. Vireak on 20-vuotias aina hymyilevä herrasmies Kambozasta, Junior 26-vuotias koiranpentu Hondurasista ja Yen 23-vuotias vietnamilaisnainen.
Pakko mainita eräästä huomiostani, jonka myös muut kämppikset ovat noteeranneet. Alkuunsa hyvin hiljainen Ayse, jonka englanninkielen taso ei ollut parhaasta päästä, on ottanut aivan valtavan harppauksen englanniksi puhumisessa! En ole koskaan tavannut ketään, kuka alkaisi näin lyhyessä ajassa puhua niinkin sujuvasti vierasta kieltä, kun hän nyt. Oikein kateeksi käy! Vaikka monet sanat ovat edelleen hukassa, pystymme keskustelemaan hyvin monista aiheista sujuvasti. Muutenkin Ayse on osoittautunut todella ihanaksi ja herttaiseksi ihmiseksi.
Eräs toinen huomio, jonka olen tehnyt liittyy itseeni. Olen ollut hieman skeptinen sen suhteen, miten kämppisten kanssa eläminen sujuisi. Olin melko varma siitä, että stressaisin "kommuuniasumista" ja jatkuvaa hälinää ympärilläni, mutta yllätyksekseni olen pystynyt ottamaan asiat hyvinkin rennosti. Mikäli kämpässä on ollut erimielisyyksiä, en ole tehnyt mistään asioista henkilökohtaisia omassa mielessäni. Itseasiassa en itse ole ollut osallisena yhdessäkään ristitiitatilanteessa. Olen tavallaan nostanut itseni ongelmien yläpuolelle. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, sitä en osaa sanoa. Eniten pelkään sitä, että negatiiviset tunteet patoutuu ja räjähtää ulos kerralla. Sitä ei toivottavasti tule tapahtumaan kertaakaan!

***

Aamupäiväretki Lietavan linnan raunioille upeassa syyssäässä.

Lietavan linnan raunioita

Yhteistyö koulujen kanssa on lähtenyt liikkeelle ihan hyvin. Rázusova osoittautui erittäin mukavaksi kouluksi, vaikka alkuun kauhistelinkin sen suuruutta. Tähän mennessä en ole kehitellyt tunneille sen suurempaa ohjelmaa, vaan opettajat ovat pyytäneet minua esittelemään itseni ja kotimaani. PowerPoint on käynyt kuumava tunneilla.
Monet opettajat ovat tulleet juttelemaan kanssani parantaakseen omaa englannintaitoaan. Hauskaa huomata, ettei ole vain suomalaisten ongelma, että pyydellään anteeksi huonoa englantia, vaikkei se todellisuudessa huonoa olisikaan. Slovakit tekevät ihan samaa. Keskustelu alkaa aina sanoilla "sorry my bad English, but..." On ollut mukavaa, että lievästä ujoudesta huolimatta porukka haluaa jutella kanssani ja on todella kiinnostunut minusta ja Suomen asioista, etenkin "maailmankuulusta" koulutusjärjestelmästä, josta en ole hirveämmin osannut kertoa.
Oppilaat koulussa ovat ihania. Teinit nyt tietysti perus eikiinnosta.com-porukkaa, mutta ne on teinejä, jotka kaipaa vaan vähän ymmärrystä, ettei koulu välttämättä ole se best thing ever. Työskentelin tässä koulussa aiemmin keskiviikkoisin, mutta omasta toiveestani työskennellä nimenomaan teinien kanssa ja opettajien pyynnöstä vaihdan koupäiväni torstaille.

Päiväretki autoillen Liptovský Mikuláš:iin. Liptovský Mara-järven rannalla.

Štaskovssa olen vieraillut vain kaksi kertaa. Siellä olin hieman hukassa, koska tuntuu, että opettajat kuvittelevat minun olleen siellä ennenkin ja tavallaan jatkavan siitä, mihin edellinen vapaaehtoinen jäi. Kai se siitä, kun tutustuu opettajiin ja oppilaisiin ja vetää selkeän rajan siihen, etten ole opettaja vaan vapaaehtoinen, joka työskentelee opettajan parina. Omalla kohdallani ei näin ole käynyt, mutta kämppiksen kertoman mukaan hänet oli jätetty luokkaan yksin opettajan lähtiessä kahville. Onneksi Kericin porukka on meidän tukena ja turvana tällaisissa asioissa, eikä niistä tarvitse selvitä yksin.

Kericin englannintunnit sujuvat mukavasti. Keskiviikon F-ryhmä kasvoi niin isoksi, että meidän oli jaettava se kahteen ryhmään. Jatkan tuntien vetämistä edelleen Kathin kanssa. Yhteistyö on välillä vaikeaa, koska meillä on kymmenen vuoden ikäero ja joissain tapauksissa todella huomaa toisen kokemattomuuden ja joustamattomuuden. Ihan kuin luovuudelle ei olisi tilaa, mitä nimenomaan itse haluaisin. Myöa työnjaossa olisi hiottavaa. Perjantain tunnit vedän Cesarin kanssa, jonka kanssa yhteistyö sujuu hyvinkin luontevasti.

***

Kremnican kirkon kellotornista oli upeat maisemat!

Viime viikolla minä, Sara, Nico ja Ayse suunnattiin Zvoleniin on-arrival trainingiin, Slovakiassa työskentelevien EVS-vapaaehtoisten koulutustapahtumaan, joka kesti keskiviikosta sunnuntaihin. Lähdimme aikaisin keskiviikkoaamuna ajelemaan Zvolenin suuntaan. Olimme sopineet pysähtyvämme Kremnicassa. Kremica on pieni kylä, jossa sijaitsee euroopan vanhin kolikkopainokone, joka painaa kolikoita edelleen, myös euroja. Itse painossa emme vierailleet, mutta pyörimme muuten ympäri kylää kävellen ja vierailimme kirkossa. Kremnica oli varmasti kaunein tähän saakka näkemistäni kaupungeista Slovakiassa. Pieni, idyllinen ja keskellä luontoa, laaksossa vuorten syleilyssä. Lounaan syötyämme suuntasimme Zvoleniin, jonne oli enää puolen tunnin ajomatka.

Lapset on terveitä, kun ne leikkii.
Salla (2)9 ja Nico (2)8v.

Zvolen on aikanaan ollut hyvin tärkeä läpikulkukaupunki. Tsekkoslovakian "hajoamisen" jälkeen (1.1.1993), kun Bratislavasta tuli tuoreen Slovakian valtion pääkaupunki, liikenne siirtyi toisaalle. Toisin sanoen Zvolen on jämähtänyt 90-luvun alkupuolen tunnelmaan. Keskellä kaupunkia on valtava kävelykatu/puisto ja kaksi kirkkoa. Kävelykadun päässä on linna, jolla on tavallaan surullinen, mutta myös romanttinen historia. Linnan rakennutti eräs Unkarin kuningas 1500-luvulla. Kyläläiset halusivat kuninkaan vallan loppuvan perillisen puuttumisen vuoksi, joten he vangistivat kuningattaren ja tekivät hänestä steriilin, jottei hän voisi saada lapsia. Kuningas halusi rakentaa vaimolleen turvallisen paikan, jossa hän voisi rauhassa parantua ja tuntea olonsa turvalliseksi. Tarina ei kertonut, mitä kuningasparille lopulta tapahtui.

Majoituksemme oli järjestetty linnan naapurissa olevaan hotelliin, joka on aikanaan ollut neljän tähden business-hotelli. Hotelli olikin hulppea ja varsin siisti, vaikkakin entisaikojen loisto sieltä olikin jo karissut. Emme ehtineet kauaa levähtää ennen ensimmäistä tapaamista kouluttajiemme ja tulevan ryhmämme kanssa. Olin tässä vaiheessa jo erittäin väsynyt, eikä motivaatio ollut kaikkein korkeimmillaan. Tiesin, että ryhmän koko olisi lähellä kahtakymmentä, joten uusia naamoja olisi kohdattavana paljonkin. Kaksi ensimmäistä päivää olivatkin sekä henkisesti että fyysisesti erittäin raskaita, sillä en olisi millään jaksanut opetella 17 ihmisen nimiä, kansalaisuuksi ja projekteja ulkoa saati sitten puhua omista asioistai kenellekään. Lisäksi päivät olivat pitkiä. Aloitimme yhdeksältä aamulla ja lopetimme yhdeksän ja kymmenen välillä illalla pitäen vain muutaman pidemmän tauon. Parin päivän jälkeen aloin jo tottua uusiin ihmisiin ja hieman rentoutuakin heidän seurassaan, vaikken voi sanoakaan, että olisin oikeasti ystävystynyt kenenkään kanssa. Koulutus itsessään oli ihan hyödyllinen. Kävimme läpi vastuita ja oikeuksia vapaaehtoistyöntekijänä, omia oppimisprosesseja sekä hahmottelimme polkuamme EVS-vaihtarina.

Sekieristä löytyi työhevosia.

Totesin omien tavoitteideni keksimisen erittäin hankalaksi. Myös pohjimmainen syyni lähteä vaihtoon aiheutti päänvaivaa. Miten selittää paperille tai ääneen, että minulla vaan oli sellainen tunne, että tämä projekti on hyväksi ja hyödyksi minulle ja että tarvitsen "vielä yhden" pidempiaikaisen ulkomaanreissun? Vaikka koulutus herättikin paljon ajatuksia ja auttoi luomaan kysymyksiä, joita minun olisi hyvä itseltäni kysyä, en löytänyt itseäni tyydyttävää vastausta täälläolooni. Intuitiota kun ei voi selittää. Se on tunne, johon luotan, koska se tuntuu oikealta. Jos intuitioni olisi ollut väärässä, olisin jo lähtenyt kotiin.
Itsetutkiskeluun liittyen: Olen jo pitkään pyöritellyt päässäni kouluttautuvani uuteen ammattiin. Kuitenkin oravanpyörästä irrottautuminen tuntui vaikealta ilman jotakin radikaalia toimenpidettä. Mielestäni lähtöni vaihtoon oli erinomainen ratkaisu hypätä pois "aina töissä"-moodista, jota olin viimeisen vuoden elänyt. Lisäksi tein päätöksen pidemmän tähtäimen suunnitelmista. Muutama viikko sitten hain uudelleen luonto-ohjaajan perustutkintoa lukemaan, ja kuten jo ensimmäisessä postauksessani mainitsin varmuudestani päästä kouluun, sain sähköpostiini viestin "Tervetuloa kouluun ensi syksynä". Toisin sanoen vuoden päästä olen jälleen amis!

Välikommentin jälkeen palaan jälleen koulutukseen. Koulutus ei ollut pelkästään istumista, team buildingia (jota muuten huomasin inhoavani!) ja pohdintaa vaan myös elämyksiä. Perjantaina lähdimme retkelle vierailemaan eräässä EVS-projektissa. Sekier on pieni eko-kylä, jossa elämä on hyvin alkeellista ja ihmiset ovat palanneet takaisin juurilleen. Sähkö kylässä kulkee normaalisti, mutta muita nykypäivän "mukavuuksia" ei sitten ollutkaan. Talot ja vesi lämmitetään puilla. Ruoka kasvatetaan itse tai sitä saa ostettua kylän ruokapankista, jossa sijaitsi myös "basaari". Basaariin sai jokainen tuoda vaatteita ja tarvikkeita, mitä ei enää itse tarvitse ja puolestaan ottaa tarvitsemansa. Samassa rakennuksessa sijaitsi myös kylän yhteinen "tapahtumakeskus" yhteiskeittiöineen sekä päiväkoti.
Puolen tunnin kävelymatkan päässä vuorenrinteellä sijaitsi farmi, jossa pääsimme vierailemaan. Eräs espanjalainen vapaaehtoinen oli elänyt ja työskennellyt tällä farmilla puolisen vuotta. Pääsimme kurkistamaan farmielämään hieman pintaa syvemmältä. Koska työskentelemme vapaaehtoisina, halusime tehdä jotakin pientä auttaaksemme farmin asukkaita. Lähes kaksikymmenhenkisen ryhmän pieni panos auttaa jo paljon. Osa porukasta lähti omenenia keräämään, itse nakittauduin keräämään saksanpähkinöitä. Koska edellispäivänä olimme puhuneet oppimisesta ja sen eri muodoista, naurahdin oppineeni jotakin pähkinöistä. Ensinnäkin olen aina luullut, että kaikki pähkinät kasvavat pensaissa. Väärin. Saksanpähkinät ainakin kasvavat valtavissa puissa. Toisekseen pähkinän kuori kasvaa hedelmän sisällä. Toisin sanoen puusta pudonnut pähkinä näyttää lähinnä vihreältä luumulta, joka vanhetessaan kuivuu ja lopulta hajoaa paljastaen kovan pähkinänkuoren ja vasta sen sisältä löytyy syötävä pähkinä. Mitätön ja lähes hyödytön huomio toi kuitenkin valtavasti iloa itselleni. Olin juuri oppinut jotakin "epävirallista kautta". (Koulutuksessa käytiin läpi oppimisen kolme muotoa: formal, non-formal ja informal learning).
Keli sattui kohdalleen ja päivä oli aurinkoinen ja lämmin, täydellinen ulkoilusää. Olin tyytyväinen. Lisää Sekieristä täältä: Sekier.

Maisemaa Sekierin farmilta.

Ensi viikolla meillä alkaa syysloma. Maanantai on vielä normaali työpäivä, mutta tiistaista alkaen lomailemme. Tänä vuonna syysloma on normaalia pidempi, sillä tiistai on entisen Tsekkoslovakian 100. itsenäisyyspäivä. Vaikkei Tsekkoslovakiaa ole enää olemassakaan, Tsekeissä päivää vietetään edelleen juhlapäivänä vuosittain. Slovakiassa päivää ei juhlita, mutta tämän vuoden pyöreän vuosipäivän kunniaksi on tehty poikkeus.

Syylomalle olin suunnitellut reissua Sofiaan Bulgariaan. Kysäisin asiasta kämppiksiltä, jotka ilmoittivat, että ehkä sitä voisi lähteä, mutten saanut keneltäkään vahvistusta asiaan. Eräänä yönä täysikuun valvottaessa päätin varata lentoliput itselleni ja seuraavana aamuna kerroin kämppiksille, että olin tehnyt varauksen. Siitähän syntyi mellakka, miksen ollut kysynyt keneltäkään. Hieman tympääntyneenä kerroin kyllä kysyneeni kerran jos toisenkin saamatta yhtään selkeää vastausta. Kysyin asiasta siis vielä kerran ja viisi muuta ilmoittautui halukkaaksi lähtemään mukaan. Lupasin varata liput muillekin ja aloin selaamaan hintoja. Lentoliput olivat jo kallistuneet hieman, joten taas jouduttiin miettimään. Miettimistä kesti niin kauan (yli viikon), että liput olivat jo niin kalliita, ettei enää maksanut vaivaa lähteä lainkaan. Tyypillistä. Toisin sanoen lähden keskiviikkona reissuun yksin ja olen tästä erittäin onnellinen.
Vaikka kämppikset on mukavia ja tulemme hyvin toimeen pientä, täysin normaalia pikku jähäämistä lukuunottamatta, omaa aikaa ei oikein tahdo löytyä millään. Suurin osa porukasta haluaa tehdä kaiken aina yhdessä ja yksin ei tietenkään voi mennä minnekään. Olenkin porukan outolintu, joka viihtyy yksikseen eikä minua haittaa, vaikka "joutuisin" lähtemään johonkin yksin. Ja jos suunnittelen jotakin itsekseni, saan monesti kuulla siitä, etten pyytänyt ketään mukaan. Toisille kun ei koskaan kelpaa mikään.

Toisaalta itseäni hieman ärsyttää, että kaverini ja ystäväni Suomessa kuvittelevat minun elävän jotakin ihmeellistä elämää, että olen koko ajan kiireinen ja menossa johonkin. Tämä ei pidä paikkaansa. Useammalta ihmiseltä, jolle minä olen laitellut viestiä tai soittanut, saan kuulla, etteivät he halua "vaivata" minua, koska "sulla on kuitenkin oma elämä siellä". Ensinnäkin elän ihan normaalia arkielämää ja myös minulle saa soittaa ihan samalla tavalla kuin asuessani Suomessa. Numero on edelleen sama ja roaming-hintojen poistuttua soittaminen on ihan samanhintaista kuin kotimaassa. Itseasiassa minulla on nykyisin jopa enemmän aikaa, koska en tee täällä vuorotöitä. Toisekseen aikaeroa on vain tunti. Joskus tuntuu, että minut on unohdettu, koska kaikki kuvittelee, että vaivaavat minua yhteydenpidollaan eivätkä tästä syystä pidä yhteyksiä lainkaan. Tiedän itse olleeni aina huono pitämään yhteyksiä toisiin ihmisiin, mutta nyt tuntuu siltä, että minun on tavallaan pakko, koska jos en itse ota yhteyttä ystäviini, en kuule heistä mitään. Myönnän kaipaavani kuulla, mitä kotiin kuuluu ja myös puhua välillä suomea. Ja ei, tätä avautumista ei kenenkään tarvitse ottaa henkilökohtaisesti. Tuntuu vain siltä, että minun on avattava harhaluuloja siitä, että eläisin kuplassa, johon ei saa koskea.

Syvä huokaus. Loma ja reissu siis lähestyy. Keli on muuttunut todella syksyiseksi, harmaaksi ja sateiseksi. Syksyn huomaa myös omassa mielialassa ja vireystilassa. Olen viime aikoina ollut melkoisen väsynyt. Nukkumisen kanssa on taas normaalia jokasyksyistä ongelmaa. Ei kuitenkaan mitään huolestuttavaa. Pieni irtiotto tekee varmasti hyvää ja antaa minun olla oma itseni. Talvea odotellessa.

Ps. Tulen jouluksi kotiin.