Kuka Salla? Itsetutkiskelun alkeet

Trenčínin linna

Aika on vierinyt vauhdilla eteenpäin. Lyhyeen ajanjaksoon on mahtunut paljon. Piti oikein käydä lunttaamassa, mistä viimeksi puhuin. Arkipäiväni täyttyvät koulupäivistä ja kielten opetuksesta niin opettajana kuin oppilaanakin. Kuten jo mainitsin, maanantaisin opiskelen slovakkia ja italiaa. Tiistaina hajoilen toimistossa tietotekniikan kanssa. Minusta tehtiin Keric:n kotisivujen web master. Hieman nauratti tämä titteli, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut valokuvaajan pesti. Kahdesta pahasta valitsin sen vähemmän pahan. Jos kiinnostaa, mikä Keric on ja mitä täällä tapahtuu, käy vilkaisemassa Keric:n sivut. EVS-volunteeringin alta löytyy "hosting", jonka alta pääsee vilkaisemaan minun ja muiden vapaaehtoisten kuvat ja yhteystiedot. Lisää infoa/pienet esittelyt tulossa ehkä myöhemmin.

Päiväreissu Trenčíniin. Seurassa
Kathi, Sara, Ana ja Nicoló

Mainittakoon tässä kohtaa, että kämppismuutoksiakin on ehtinyt tapahtua. Teneriffalainen Cesar saapui sovitusti. Meillä klikkasi saman tien yksiin, tullaan todella hyvin toimeen ja on ihanaa, että kämpässä on yksi samanhenkinen ihminen, jonka kanssa jutella mistä vaan "aikuisten tasolla", mutta samalla heittää kakaramaista läppää. Cesar aloitti yhteistyön "slovakkiäitini" Simonan koulussa ja on luonut myös hyvät siteet isäntäperheeni kanssa. Toisin sanoen Simonasta on tullut myös C:n slovakkiäiti. Cesar nimittääkin minua leikillään siskoksi. Huvittavaa, että meillä on vain 6 päivää ikäeroa, minä se vanhempi osapuoli. Olen itseasiassa koko porukan vanhin.
Ranskalainen Oceane, jonka oli tarkoitus saapua lokakuun alussa, ei saavu lainkaan. Ilmeisesti lähettävä organisaatio oli mokannut jotakin ja sitä myötä saapuminen olisi pitkittynyt. Sen sijaan saimme kolme uutta kasvoa kahdeksi kuukaudeksi marraskuun loppuun asti. Vireak on 20-vuotias aina hymyilevä herrasmies Kambozasta, Junior 26-vuotias koiranpentu Hondurasista ja Yen 23-vuotias vietnamilaisnainen.
Pakko mainita eräästä huomiostani, jonka myös muut kämppikset ovat noteeranneet. Alkuunsa hyvin hiljainen Ayse, jonka englanninkielen taso ei ollut parhaasta päästä, on ottanut aivan valtavan harppauksen englanniksi puhumisessa! En ole koskaan tavannut ketään, kuka alkaisi näin lyhyessä ajassa puhua niinkin sujuvasti vierasta kieltä, kun hän nyt. Oikein kateeksi käy! Vaikka monet sanat ovat edelleen hukassa, pystymme keskustelemaan hyvin monista aiheista sujuvasti. Muutenkin Ayse on osoittautunut todella ihanaksi ja herttaiseksi ihmiseksi.
Eräs toinen huomio, jonka olen tehnyt liittyy itseeni. Olen ollut hieman skeptinen sen suhteen, miten kämppisten kanssa eläminen sujuisi. Olin melko varma siitä, että stressaisin "kommuuniasumista" ja jatkuvaa hälinää ympärilläni, mutta yllätyksekseni olen pystynyt ottamaan asiat hyvinkin rennosti. Mikäli kämpässä on ollut erimielisyyksiä, en ole tehnyt mistään asioista henkilökohtaisia omassa mielessäni. Itseasiassa en itse ole ollut osallisena yhdessäkään ristitiitatilanteessa. Olen tavallaan nostanut itseni ongelmien yläpuolelle. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, sitä en osaa sanoa. Eniten pelkään sitä, että negatiiviset tunteet patoutuu ja räjähtää ulos kerralla. Sitä ei toivottavasti tule tapahtumaan kertaakaan!

***

Aamupäiväretki Lietavan linnan raunioille upeassa syyssäässä.

Lietavan linnan raunioita

Yhteistyö koulujen kanssa on lähtenyt liikkeelle ihan hyvin. Rázusova osoittautui erittäin mukavaksi kouluksi, vaikka alkuun kauhistelinkin sen suuruutta. Tähän mennessä en ole kehitellyt tunneille sen suurempaa ohjelmaa, vaan opettajat ovat pyytäneet minua esittelemään itseni ja kotimaani. PowerPoint on käynyt kuumava tunneilla.
Monet opettajat ovat tulleet juttelemaan kanssani parantaakseen omaa englannintaitoaan. Hauskaa huomata, ettei ole vain suomalaisten ongelma, että pyydellään anteeksi huonoa englantia, vaikkei se todellisuudessa huonoa olisikaan. Slovakit tekevät ihan samaa. Keskustelu alkaa aina sanoilla "sorry my bad English, but..." On ollut mukavaa, että lievästä ujoudesta huolimatta porukka haluaa jutella kanssani ja on todella kiinnostunut minusta ja Suomen asioista, etenkin "maailmankuulusta" koulutusjärjestelmästä, josta en ole hirveämmin osannut kertoa.
Oppilaat koulussa ovat ihania. Teinit nyt tietysti perus eikiinnosta.com-porukkaa, mutta ne on teinejä, jotka kaipaa vaan vähän ymmärrystä, ettei koulu välttämättä ole se best thing ever. Työskentelin tässä koulussa aiemmin keskiviikkoisin, mutta omasta toiveestani työskennellä nimenomaan teinien kanssa ja opettajien pyynnöstä vaihdan koupäiväni torstaille.

Päiväretki autoillen Liptovský Mikuláš:iin. Liptovský Mara-järven rannalla.

Štaskovssa olen vieraillut vain kaksi kertaa. Siellä olin hieman hukassa, koska tuntuu, että opettajat kuvittelevat minun olleen siellä ennenkin ja tavallaan jatkavan siitä, mihin edellinen vapaaehtoinen jäi. Kai se siitä, kun tutustuu opettajiin ja oppilaisiin ja vetää selkeän rajan siihen, etten ole opettaja vaan vapaaehtoinen, joka työskentelee opettajan parina. Omalla kohdallani ei näin ole käynyt, mutta kämppiksen kertoman mukaan hänet oli jätetty luokkaan yksin opettajan lähtiessä kahville. Onneksi Kericin porukka on meidän tukena ja turvana tällaisissa asioissa, eikä niistä tarvitse selvitä yksin.

Kericin englannintunnit sujuvat mukavasti. Keskiviikon F-ryhmä kasvoi niin isoksi, että meidän oli jaettava se kahteen ryhmään. Jatkan tuntien vetämistä edelleen Kathin kanssa. Yhteistyö on välillä vaikeaa, koska meillä on kymmenen vuoden ikäero ja joissain tapauksissa todella huomaa toisen kokemattomuuden ja joustamattomuuden. Ihan kuin luovuudelle ei olisi tilaa, mitä nimenomaan itse haluaisin. Myöa työnjaossa olisi hiottavaa. Perjantain tunnit vedän Cesarin kanssa, jonka kanssa yhteistyö sujuu hyvinkin luontevasti.

***

Kremnican kirkon kellotornista oli upeat maisemat!

Viime viikolla minä, Sara, Nico ja Ayse suunnattiin Zvoleniin on-arrival trainingiin, Slovakiassa työskentelevien EVS-vapaaehtoisten koulutustapahtumaan, joka kesti keskiviikosta sunnuntaihin. Lähdimme aikaisin keskiviikkoaamuna ajelemaan Zvolenin suuntaan. Olimme sopineet pysähtyvämme Kremnicassa. Kremica on pieni kylä, jossa sijaitsee euroopan vanhin kolikkopainokone, joka painaa kolikoita edelleen, myös euroja. Itse painossa emme vierailleet, mutta pyörimme muuten ympäri kylää kävellen ja vierailimme kirkossa. Kremnica oli varmasti kaunein tähän saakka näkemistäni kaupungeista Slovakiassa. Pieni, idyllinen ja keskellä luontoa, laaksossa vuorten syleilyssä. Lounaan syötyämme suuntasimme Zvoleniin, jonne oli enää puolen tunnin ajomatka.

Lapset on terveitä, kun ne leikkii.
Salla (2)9 ja Nico (2)8v.

Zvolen on aikanaan ollut hyvin tärkeä läpikulkukaupunki. Tsekkoslovakian "hajoamisen" jälkeen (1.1.1993), kun Bratislavasta tuli tuoreen Slovakian valtion pääkaupunki, liikenne siirtyi toisaalle. Toisin sanoen Zvolen on jämähtänyt 90-luvun alkupuolen tunnelmaan. Keskellä kaupunkia on valtava kävelykatu/puisto ja kaksi kirkkoa. Kävelykadun päässä on linna, jolla on tavallaan surullinen, mutta myös romanttinen historia. Linnan rakennutti eräs Unkarin kuningas 1500-luvulla. Kyläläiset halusivat kuninkaan vallan loppuvan perillisen puuttumisen vuoksi, joten he vangistivat kuningattaren ja tekivät hänestä steriilin, jottei hän voisi saada lapsia. Kuningas halusi rakentaa vaimolleen turvallisen paikan, jossa hän voisi rauhassa parantua ja tuntea olonsa turvalliseksi. Tarina ei kertonut, mitä kuningasparille lopulta tapahtui.

Majoituksemme oli järjestetty linnan naapurissa olevaan hotelliin, joka on aikanaan ollut neljän tähden business-hotelli. Hotelli olikin hulppea ja varsin siisti, vaikkakin entisaikojen loisto sieltä olikin jo karissut. Emme ehtineet kauaa levähtää ennen ensimmäistä tapaamista kouluttajiemme ja tulevan ryhmämme kanssa. Olin tässä vaiheessa jo erittäin väsynyt, eikä motivaatio ollut kaikkein korkeimmillaan. Tiesin, että ryhmän koko olisi lähellä kahtakymmentä, joten uusia naamoja olisi kohdattavana paljonkin. Kaksi ensimmäistä päivää olivatkin sekä henkisesti että fyysisesti erittäin raskaita, sillä en olisi millään jaksanut opetella 17 ihmisen nimiä, kansalaisuuksi ja projekteja ulkoa saati sitten puhua omista asioistai kenellekään. Lisäksi päivät olivat pitkiä. Aloitimme yhdeksältä aamulla ja lopetimme yhdeksän ja kymmenen välillä illalla pitäen vain muutaman pidemmän tauon. Parin päivän jälkeen aloin jo tottua uusiin ihmisiin ja hieman rentoutuakin heidän seurassaan, vaikken voi sanoakaan, että olisin oikeasti ystävystynyt kenenkään kanssa. Koulutus itsessään oli ihan hyödyllinen. Kävimme läpi vastuita ja oikeuksia vapaaehtoistyöntekijänä, omia oppimisprosesseja sekä hahmottelimme polkuamme EVS-vaihtarina.

Sekieristä löytyi työhevosia.

Totesin omien tavoitteideni keksimisen erittäin hankalaksi. Myös pohjimmainen syyni lähteä vaihtoon aiheutti päänvaivaa. Miten selittää paperille tai ääneen, että minulla vaan oli sellainen tunne, että tämä projekti on hyväksi ja hyödyksi minulle ja että tarvitsen "vielä yhden" pidempiaikaisen ulkomaanreissun? Vaikka koulutus herättikin paljon ajatuksia ja auttoi luomaan kysymyksiä, joita minun olisi hyvä itseltäni kysyä, en löytänyt itseäni tyydyttävää vastausta täälläolooni. Intuitiota kun ei voi selittää. Se on tunne, johon luotan, koska se tuntuu oikealta. Jos intuitioni olisi ollut väärässä, olisin jo lähtenyt kotiin.
Itsetutkiskeluun liittyen: Olen jo pitkään pyöritellyt päässäni kouluttautuvani uuteen ammattiin. Kuitenkin oravanpyörästä irrottautuminen tuntui vaikealta ilman jotakin radikaalia toimenpidettä. Mielestäni lähtöni vaihtoon oli erinomainen ratkaisu hypätä pois "aina töissä"-moodista, jota olin viimeisen vuoden elänyt. Lisäksi tein päätöksen pidemmän tähtäimen suunnitelmista. Muutama viikko sitten hain uudelleen luonto-ohjaajan perustutkintoa lukemaan, ja kuten jo ensimmäisessä postauksessani mainitsin varmuudestani päästä kouluun, sain sähköpostiini viestin "Tervetuloa kouluun ensi syksynä". Toisin sanoen vuoden päästä olen jälleen amis!

Välikommentin jälkeen palaan jälleen koulutukseen. Koulutus ei ollut pelkästään istumista, team buildingia (jota muuten huomasin inhoavani!) ja pohdintaa vaan myös elämyksiä. Perjantaina lähdimme retkelle vierailemaan eräässä EVS-projektissa. Sekier on pieni eko-kylä, jossa elämä on hyvin alkeellista ja ihmiset ovat palanneet takaisin juurilleen. Sähkö kylässä kulkee normaalisti, mutta muita nykypäivän "mukavuuksia" ei sitten ollutkaan. Talot ja vesi lämmitetään puilla. Ruoka kasvatetaan itse tai sitä saa ostettua kylän ruokapankista, jossa sijaitsi myös "basaari". Basaariin sai jokainen tuoda vaatteita ja tarvikkeita, mitä ei enää itse tarvitse ja puolestaan ottaa tarvitsemansa. Samassa rakennuksessa sijaitsi myös kylän yhteinen "tapahtumakeskus" yhteiskeittiöineen sekä päiväkoti.
Puolen tunnin kävelymatkan päässä vuorenrinteellä sijaitsi farmi, jossa pääsimme vierailemaan. Eräs espanjalainen vapaaehtoinen oli elänyt ja työskennellyt tällä farmilla puolisen vuotta. Pääsimme kurkistamaan farmielämään hieman pintaa syvemmältä. Koska työskentelemme vapaaehtoisina, halusime tehdä jotakin pientä auttaaksemme farmin asukkaita. Lähes kaksikymmenhenkisen ryhmän pieni panos auttaa jo paljon. Osa porukasta lähti omenenia keräämään, itse nakittauduin keräämään saksanpähkinöitä. Koska edellispäivänä olimme puhuneet oppimisesta ja sen eri muodoista, naurahdin oppineeni jotakin pähkinöistä. Ensinnäkin olen aina luullut, että kaikki pähkinät kasvavat pensaissa. Väärin. Saksanpähkinät ainakin kasvavat valtavissa puissa. Toisekseen pähkinän kuori kasvaa hedelmän sisällä. Toisin sanoen puusta pudonnut pähkinä näyttää lähinnä vihreältä luumulta, joka vanhetessaan kuivuu ja lopulta hajoaa paljastaen kovan pähkinänkuoren ja vasta sen sisältä löytyy syötävä pähkinä. Mitätön ja lähes hyödytön huomio toi kuitenkin valtavasti iloa itselleni. Olin juuri oppinut jotakin "epävirallista kautta". (Koulutuksessa käytiin läpi oppimisen kolme muotoa: formal, non-formal ja informal learning).
Keli sattui kohdalleen ja päivä oli aurinkoinen ja lämmin, täydellinen ulkoilusää. Olin tyytyväinen. Lisää Sekieristä täältä: Sekier.

Maisemaa Sekierin farmilta.

Ensi viikolla meillä alkaa syysloma. Maanantai on vielä normaali työpäivä, mutta tiistaista alkaen lomailemme. Tänä vuonna syysloma on normaalia pidempi, sillä tiistai on entisen Tsekkoslovakian 100. itsenäisyyspäivä. Vaikkei Tsekkoslovakiaa ole enää olemassakaan, Tsekeissä päivää vietetään edelleen juhlapäivänä vuosittain. Slovakiassa päivää ei juhlita, mutta tämän vuoden pyöreän vuosipäivän kunniaksi on tehty poikkeus.

Syylomalle olin suunnitellut reissua Sofiaan Bulgariaan. Kysäisin asiasta kämppiksiltä, jotka ilmoittivat, että ehkä sitä voisi lähteä, mutten saanut keneltäkään vahvistusta asiaan. Eräänä yönä täysikuun valvottaessa päätin varata lentoliput itselleni ja seuraavana aamuna kerroin kämppiksille, että olin tehnyt varauksen. Siitähän syntyi mellakka, miksen ollut kysynyt keneltäkään. Hieman tympääntyneenä kerroin kyllä kysyneeni kerran jos toisenkin saamatta yhtään selkeää vastausta. Kysyin asiasta siis vielä kerran ja viisi muuta ilmoittautui halukkaaksi lähtemään mukaan. Lupasin varata liput muillekin ja aloin selaamaan hintoja. Lentoliput olivat jo kallistuneet hieman, joten taas jouduttiin miettimään. Miettimistä kesti niin kauan (yli viikon), että liput olivat jo niin kalliita, ettei enää maksanut vaivaa lähteä lainkaan. Tyypillistä. Toisin sanoen lähden keskiviikkona reissuun yksin ja olen tästä erittäin onnellinen.
Vaikka kämppikset on mukavia ja tulemme hyvin toimeen pientä, täysin normaalia pikku jähäämistä lukuunottamatta, omaa aikaa ei oikein tahdo löytyä millään. Suurin osa porukasta haluaa tehdä kaiken aina yhdessä ja yksin ei tietenkään voi mennä minnekään. Olenkin porukan outolintu, joka viihtyy yksikseen eikä minua haittaa, vaikka "joutuisin" lähtemään johonkin yksin. Ja jos suunnittelen jotakin itsekseni, saan monesti kuulla siitä, etten pyytänyt ketään mukaan. Toisille kun ei koskaan kelpaa mikään.

Toisaalta itseäni hieman ärsyttää, että kaverini ja ystäväni Suomessa kuvittelevat minun elävän jotakin ihmeellistä elämää, että olen koko ajan kiireinen ja menossa johonkin. Tämä ei pidä paikkaansa. Useammalta ihmiseltä, jolle minä olen laitellut viestiä tai soittanut, saan kuulla, etteivät he halua "vaivata" minua, koska "sulla on kuitenkin oma elämä siellä". Ensinnäkin elän ihan normaalia arkielämää ja myös minulle saa soittaa ihan samalla tavalla kuin asuessani Suomessa. Numero on edelleen sama ja roaming-hintojen poistuttua soittaminen on ihan samanhintaista kuin kotimaassa. Itseasiassa minulla on nykyisin jopa enemmän aikaa, koska en tee täällä vuorotöitä. Toisekseen aikaeroa on vain tunti. Joskus tuntuu, että minut on unohdettu, koska kaikki kuvittelee, että vaivaavat minua yhteydenpidollaan eivätkä tästä syystä pidä yhteyksiä lainkaan. Tiedän itse olleeni aina huono pitämään yhteyksiä toisiin ihmisiin, mutta nyt tuntuu siltä, että minun on tavallaan pakko, koska jos en itse ota yhteyttä ystäviini, en kuule heistä mitään. Myönnän kaipaavani kuulla, mitä kotiin kuuluu ja myös puhua välillä suomea. Ja ei, tätä avautumista ei kenenkään tarvitse ottaa henkilökohtaisesti. Tuntuu vain siltä, että minun on avattava harhaluuloja siitä, että eläisin kuplassa, johon ei saa koskea.

Syvä huokaus. Loma ja reissu siis lähestyy. Keli on muuttunut todella syksyiseksi, harmaaksi ja sateiseksi. Syksyn huomaa myös omassa mielialassa ja vireystilassa. Olen viime aikoina ollut melkoisen väsynyt. Nukkumisen kanssa on taas normaalia jokasyksyistä ongelmaa. Ei kuitenkaan mitään huolestuttavaa. Pieni irtiotto tekee varmasti hyvää ja antaa minun olla oma itseni. Talvea odotellessa.

Ps. Tulen jouluksi kotiin.