Jännän äärellä

Teimme isäntäperheeni kanssa pienen vaelluksen Mala
Fatrán vuoristoon ennen muuttoani Kericin kämppään.
Kuvassa Simona ja Miro. Lívia jäi kotiin flunssan kouriin.

Ahojte! About kolme viikkoa takana. Kämppä, joka sijaitsee Kericin toimiston yläkerrassa, alkaa hiljalleen täyttyä kämppiksistä. Tämän hetken vahvuus on 6, ensi viikolla saadaan kaksi uutta naamaa, ikäiseni nuorimies Cezar Teneriffalta ja nuori 19-vuotias nainen Oceane Ranskasta. Sitä seuraavalla viikolla porukkaan liittyy myös nuori vietnamilaisnainen sekä mies Hondurasista. Kaksi jälkimmäistä viihtyy seurassamme vain marraskuun loppuun, muu porukka jatkaa yhdessä ensi kesään.

Esittelen vielä muut kämppikseni lyhyesti. Ensimmäiset kämppikseni olivat Sara Espanjasta ja Nicolo Italiasta. Sara on 22-vuotias vastavalmistunut journalisti ja Nicolo 28-vuotias maantiedon ja biologian opettaja. Toisella viikolla remmiimme liittyi Ayse, 23-vuotias sosionomi Turkista ja Ana, 29-vuotias nainen Espanjasta (ammatti on mennyt totaalisesti ohi!), sekä loppuviikosta opinnoista välivuotta pitävä 18-kesäinen Kathi Itävallasta. Melkoisen kansainvälistä meininkiä siis! Kauhulla odotan, milloin kulttuurien välinen yhteentörmäys tapahtuu. Toivottavasti ei koskaan, mutta tuskin tällaisessa yhteisössä voi täysin konflikteilta välttyäkään.

Kuvassa vasemmalta oikealle:
Ayse, Kathi, Nicolo, Ana, minä ja Sara.

Viime viikonloppuna teimme kämppisporukalla reissun Oravský Podzámokin kylään, jossa seisoo ylväänä kalliolla Oravan linna (Oravský Hrad). Koska Kathi ei ollut vielä tähän mennessä liittynyt seurueeseemme, vaan asui isäntäperheessä, mahduimme autooni, jolla kurvailimme reilun parin tunnin matkan läpi vuoriston. Perille päästyämme kävimme ensin yhdessä lounaalla syömässä kansallisruoka haluškýa. Vaikka halušký näyttää aika epämääräiseltä, maku on taivaallisen hyvä! Se valmistetaan perunoista, jauhoista ja suolasta, jotka sekoitetaan vuohenjuuston kanssa. Yleensä sitä tarjoillaan pekonin kanssa. Toinen taivaallisen ihana perinneruoka on pirohy, vuohenjuustolla  täytetty "keitinpiirakka" tai dumbling, joka myös tarjoillaan pekonikuutioilla kuorrutettuna.

Halušký

Lounaan jälkeen kiipesimme linnan porteille vain todetaksemme, ettei sisälle ole mitään asiaa ilman opasta. Lippukioski sijaitsee rinteen alapuolella, joten jouduimme tekemään ylimääräisen reissun ostamaan liput kierrokselle. Lippuluukulla meille kerrottiin, ettei syksyllä enää järjestetä englanninkielisiä opastusta vaan kaikki kierrokset ovat slovakiaksi. Koska olimme ajaneet sinne saakka, päätimme joka tapauksessa osallistua kierrokselle. Olihan linna näkemisen arvoinen huolimatta siitä, ettemme ymmärtäneet sanaakaan, ehkä muutaman vuosiluvun sieltä täältä. Koska linna on rakennettu korkealle mutta kapealle kalliolle, on se rakennettu kohoamaan ylöspäin. Portaita oli riittävästi ja tuli kyllä päivän treeni tehtyä ihan huomaamatta. Ulos päästyämme totesimme oppaan hyödyllisyyden. Siihen sokkeloon kun olisi eksynyt, olisi saanut kulutettua vuorokauden päästäkseen sieltä ulos! Kotimatkaksi valitsimme toisen reitin, joka osoittautui harvinaisen tylsäksi. Sen huomasi myös hyvin hiljaisesta ilmapiiristä, kaikki kanssamatkustajat olivat nukahtaneet. Itse yritin viimeisillä voimillani pysytellä hereillä, jossa pääsisimme turvallisesti takaisin kotiin. Seuraavalla reissulla nakitan jonkun toisen kuskiksi toiseen suuntaan.

***

Mala Fatráa Chliep-vuoren huipulta.

Tulen seuraavassa kappaleessa toistamaan hieman itseäni edelliseen postaukseen peilaten, mutta nyt olen itse paremmin asioista perillä, joten selitän projektikuvausta hieman uudelleen.
Aloitimme projektin lähes päivittäisillä slovakian tunneilla. Olen todella motivoitunut kielen opiskeluun ja koen tärkeäksi oppia ainakin perusfraaseja, joilla pärjää mm. kaupassa, kahvilassa ja juna-asemilla. Saimme myös alustavat aikataulut tulevalle vuodelle. Jokainen meistä opettaa Kericin kursseilla englantia. Lisäksi lähes kaikki sai vedettäväkseen oman kielen kursseja (ranskaa, italiaa, espanjaa, saksaa).
Ilmaisin haluni vetää kursseja hieman vanhemmille lapsille ja nuorille ja toiveeni myös kuultiin. Vedän englannin tasoryhmiä E ja F, keskiviikkoisin F-ryhmää Kathin ja perjantaisin E-ryhmää Cezarin kanssa. Nämä ryhmät ovat tasoltaan edistyneimpiä ja ikähaarukka 12-15, joten meille ei järjestetty slovakialaista vapaaehtoista auttamaan kursseilla, kuten alemmissa tasoryhmissä (A-D). Ainoastaan G-ryhmä on edistyneempi, ja sitä vetää Ivka, meidän slovakianopettajamme. Puhumme tunneilla siis pelkästään englantia.

Astronominen kello
Stará Bystricassa.

Järjestimme viime viikolla haastatteluja kieliryhmiin haluaville, jossa testasimme hakijoiden kielitaitoa, jotta osaisimme laittaa heidät oikeaan tasoryhmään. Järkytyksekseni yksi nuori nainen haluaisi alkaa opiskella suomea, mikä tarkoittaa sitä, että kauhuskenaarioni käy toteen, ja joudun luultavimmin aloittamaan Suomen kielen opetuksen. Tätä ei ole vielä varmistettu, koska yksityistunteja ei Kericissä järjestetä. Tyttö kuitenkin lupasi etsiä itselleen kaverin, joka alkaisi suomea opiskelemaan. Suustani pääsi aikamoisen suuri ärräpää, kun tästä kuulin. Nyt alkushokin laannuttua jo hieman naurattaa. Mitähän siitäkin ja tulee... Suomen tunnit olisivat tiistaisin, joten ensi tiistaina nähdään, saapuuko tämä tyttö kaverinsa kanssa paikalle.

Englanninkurssit alkoivat jo tällä viikolla. Vedin ensimmäiset tuntini Kathin kanssa, sillä Cezar ei ole vielä saapunut. Yksi kurssi kestää 1,5 tuntia. Järjestimme ice breakeriksi "speed datingia", aliasta ja esittelimme omat maamme power pointilla. Speed dating oli hauskaa! Jaoimme oppilaat pareiksi, annoimme keskustelunaiheen ja 2 minuuttia aikaa, jonka jälkeen oli aika vaihtaa paria ja aihetta. Oli todella mielenkiintoista kuunnella vierestä, kuinka oppilaamme keskustelivat keskenään. Vaikka kieliopissa on virheitä, kukaan ei mennyt lukkoon näissä tilanteissa, ja tämä nimenomaan on tavoitteemme näillä kursseilla: ei niinkään täydellisen englannin osaaminen vaan rohkeus käyttää sitä virheistä huolimatta. Odotan mielenkiinnolla, miten oppilaamme vuoden mittaan edistyvät.
Saimme oppilailtamme Ivkan kertoman mukaan todella hyvää palautetta. Yritimme kysellä heiltä itseltään toiveita tuleville tunneille, mutta F-ryhmässä kaikki ilmaisivat halunsa vain keskustella englanniksi. E-ryhmäläiset sentään toivoivat aliaksen kaltaisia pelejä. Saamme täysin vapaat kädet suunnitella tuntien kulun. Jos jollakulla on heittää minulle hyviä ideoita, otan niitä erittäin mielelläni vastaan!

Pieni osa Oravan linnaa. Kuvauskohteena linna on erittäin
haastava korkeiden seinärakenteiden ja muurien vuoksi.

Torstaina meillä oli tapaaminen tulevien yhteistyökoulujen opettajien kanssa. Minulle järjestettiin kaksi koulua, jossa tulen viettämään päivän kussakin englanninopettajan "avustajana". Toinen kouluista on Staškov, joka sijaitsee n. 10km päässä Čadcasta. Tykästyin saman tien yhteyshenkilööni, englanninopettaja Isabellaan. Aivan ihana tyyppi! Koulussa on kaikkiaan 5 englanninopettajaa, joten tulen työskentelemään myös muiden kuin Isabellan kanssa. Staškovssa aloitan työskentelyn lokakuun ensimmäisenä perjantaina.
Toinen kouluista on koko alueen suurin, 600 oppilaan koulu Rázusova. Tapasin kaksi opettajaa, Janen ja Vlastan, jotka myös vaikuttivat todella sydämellisiltä ihmisiltä. Tämä koulu sijaitsee vain vartin kävelymatkan päässä kodistani. Vlasta lupasi tulla hakemaan minut ensi torstaina tutustumiskäynnille kouluun. Työt aloitan lokakuun puolella joka keskiviikko. Opettajat kyselivät, olisinko kiinnostunut osallistumaan myös muiden aineiden opetukseen kuten esim. biologiaan. Lupasin olla käytettävissä myös muissa kouluaineissa. Kun mainitsin olevani enemmän kuin innostunut osallistumaan liikuntatunneille, opettajat alkoivat vuolaasti kehumaan, kuinka heillä on kaksi liikunnanopettajaa, kumpainenkin nuoria, komeita sinkkumiehiä ja rupesivat saman tien naittamaan minua heille. Saimme porukassa päivän naurut. Tulevaisuuteni on jo suunniteltu, minulta kysymättä!

Maisemaa linnasta Oravský Podzámokin kylään

Odotan todella innolla työskentelyä kouluissa. Opettajien tapaamisesta jäi todella hyvä fiilis ja uskon, että tulen pärjäämään hienosti junnujen kanssa. Opiskelijat, joita tulen opettamaan, ovat 10-15-vuotiaita, joten heidän kanssaan pärjään varmasti hyvin.

Ensi maanantaina aloitan slovakian tuntien lisäksi italian opiskelun. Slovakian ja italiantunnit ovat  jatkossa joka viikko maanantaisin. Olisin myös osallistunut maanantaisin englanninkurssille (Ivkan vetämään G-ryhmään opettelemaan kielioppia), mutta totesin että se olisi liikaa eri kielten opiskelua yhdelle päivälle. Tyydyin siis opiskelemaan englannin kielioppia, lähinnä prepositioita omatoimisesti. Kirjoitettu englanti kun ei todellakaan ole vahvinta alaani ja haluaisin kehittyä myös sillä saralla.

Tällä hetkellä viikko-ohjelmani näyttää tyhjää torstaille ja tiistaisinkin minulla on pelkästään suomen kurssi kahdesta puoli neljään, joten väittämä siitä, että "omillekin" projekteille tulee olemaan tilaa, pitää paikkansa. En ole vielä osannut päättää, mitä muuta sitä rupeaisi touhuamaan. Pitää kartoittaa kaikki vaihtoehdot ensin. Tosin toimistolla on aina jotakin tekemistä, mihin voimme oman kiinnostuksemme mukaan osallistua.

***

Čadca alkaa pikkuhiljaa tuntua tutulta. Ja kotoisalta myös. Eihän keskustan alue ole oikeastaan Kouvolan keskustaa suurempi. Eräs paikallinen tuttavani kertoi, että kaupungin alueelta löytyy kaikkiaan noin 70 baaria tai pubia! Olin aivan järkyttynyt tästä tiedosta. Valtavasta määrästä huolimatta olemme löytäneet kantapaikaksemme ainoastaan yhden baarin, Zionin, jossa viihdymme iltaolusella tai muuten vaan hengailemassa. Myös kiinalaisten omistamia krääsäkauppoja löytyy lähes joka nurkalta. Missäpä maassa niitä ei tänäpäivänä olisi... Jätän mielipiteeni kiinalaisisita ilmaisematta, vaikka toki poikkauksiakin löytyy.

Yritämme myös hiljalleen alkaa kartoittaa lähiseutua ja huomiselle suunnittelimmekin reissun parin tunnin junamatkan päähän Trenčiniin. Toivottavasti keli suosii, sillä täälläkin alkaa syksy painaa päälle. Viime yönä satoi kaatamalla ja tuuli riepotteli, mutta tänään päivä on näyttänyt todella kauniilta. Aiempien viikkojen lämpötilat alkavat kuitenkin olla historiaa, eilisen reilun parinkympin jälkeen tämän päivän 15 astetta tuntui aika vilpoiselta ja yölämpötilat alkavat lähennellä nollaa.
Mutta tulkoon syksy, pääseepähän vaellusreissuilla ihastelemaan ruskan väriloistoa, joka alkaa olla parhaimmillaan parin viikon sisään!

Koska Tatravuoret ja Mala Fatrán vuoristo ovat ihan tuossa nurkan takana, on täällä lähes rajattomat mahdollisuudet vaellukseen ja myös retkeilyyn. Tein pientä taustatutkimusta ja kyselin telttailusta Mirkalta, joka selitti, että täällä on aika lailla samanlaiset jokamiehenoikeudet, kuin Suomessakin. Suojelluissa luonnonpuistoissa ei saa telttailla tai tehdä tulia, muuten telttailu on sallittua lähes kaikkialla. Mikäli minulla on joku päivä aikaa, käyn ostamassa kunnon teltan ja pakkaan reppuuni vaelluskamat yhdeksi tai kahdeksi yöksi - aivan yksin. Jos jotakin on ikävä, niin omaa rauhaa ja hijaisuutta. Mutta oma auto on vapaus, voin mennä minne haluan ja milloin haluan ottamatta ketään mukaan, jos siltä tuntuu.

Tällä hetkellä voisin sanoa kaiken olevan hyvin. Fiilis on rento ja odotan todella innolla tulevia haasteita. Kotimaassa myllännyt stressiaalto on hellittänyt ja Slovakia tuntuu uudelta kodilta. Sen verran opin Uuden-Seelannin reissultani, että turha pingottaminen kannattaa jättää taka-alalle ja antaa asioiden kulua omalla painollaan. Joskus väsyttää tai kiukuttaa, mutta ei sen tarvitse koko maailmaa kaataa. Ei minun maailmani ole tähänkään mennessä kaatunut runkoon kohdistuneista kirveeniskuista huolimatta. Vaikka välillä meinaa vähän jännittää, nostan jälleen pääni pystyyn, hymyilen ja totean pärjääväni loistavasti.

Ďakujem!

Pään täydeltä

Torstai, elokuun 31. päivä. Kirosin pyykinpesukonetta ääneen. Ohjelman piti kestää vain tunti ja 20 minuuttia. Odottavan aika oli pitkä. Pitäisi saada vielä pyykit kuivuriin, jotta saisin ne pakattua. Pienessä treenikassissa oli vaatetta ja muuta tarpeellista parin päivän reissulle. Istuin vanhempieni keittiössä veljeni seuranani. Eipä siinä montaa sanaa vaihdettu, ei oikein ollut mitään sanottavaa. Mitä sitä turhia puhumaan ja tikusta asiaa vääntämään. Kunhan olla möllötettiin. Veli lähti kotiin eikä pyykkikone vieläkään ollut lopettanut ohjelmaa. Alkoi jo hermostuttaa. Aamulla en kuitenkaan pääsisi tarpeeksi ajoissa ylös sängystä, että ehtisi pakkaamaan vaikka jättäisinkin kuivurin pyörimään ja menisin itse nukkumaan. Ehei, illalla se oli jo pakattava.

Todella pirteänä matkaan...

Kello soi 4.50. Neljän tunnin yöunet takana ja pitäisi lähteä ajamaan kohti lentokenttää. Oma autoni oli lähtenyt matkaan jo edellispäivänä vanhempieni toimesta, joten heitin kassini äidin auton takapenkille ja suuntasin hakemaan siskoani. Koska Fordin penkki ei ole lainkaan minulle suunniteltu, sai siskoni ajaa. Ensimmäiseltä kirjainhuoltsikalta kahvit matkaan ja menoksi. Matka sujui hiljaisuuden vallitessa lukuunottamatta muutamaa harvaa lausetta ja kiroilua toisten autoilijoiden törttöilyjen seuraamana. Onneksi Kehä kolmosella ei ollut kauheaa ruuhkaa. Sisko pudotti minut T2:n eteen ja lähti kotimatkalle. Tässä sitä oltiin, pienen kassin kanssa lentokentällä matkalla kohti tuntematonta.
Yllättäen myös lentokentällä oli rauhallista vaikka kello oli 7 aamulla. Alakerran turvatarkastukseen oli tosin puolen kilometrin jono, mutta yläkerrasta pääsin lähes jonottamatta suoraan tarkastukseen. Tullimies nappasi käsilaukkuni sivuun pengottavaksi, koska skanneri näytti laukussani olevan nesteistä. Tämä "neste" osoittautui Fazerin siniseksi suklaapatukaksi, jonka päätin syödä aamupalaksi. So far so good.

Krakow Glownyn juna-asema

Mikä siis oli suunnitelmani? Kuten jo mainitsin, vanhempani ottivat autoni ja ajoivat sillä jo edellispäivänä Helsinkiin ja laivaan kohti Tallinnaa. He ajaisivat Baltian läpi Puolaan ja saapuisivat sunnuntaina Krakovaan. Minulle oli varattu lento perjantaiaamuna suoraan Krakovaan, jossa viettäisin kaksi päivää itsekseni ennen vanhempieni saapumista. Heidän kanssaan viettäisin siellä vielä pari extrapäivää ennen kuin suuntaisin Slovakian puolelle.

Krakovaan päästyäni huomasin, että stressitasoni, joka oli ollut parin viime viikon aikana tapissaan, alkoi hiljalleen hellittää väsymyksen muodossa. Kävin kirjautumassa hostellille ja suuntasin ulkoilmaan. Vanha kaupunki oli koluttu nopeasti läpi. Kaupunki on kaunis, yksi kauneimpia näkemiäni. Väsymys alkoi ottaa ylivaltaa iltapäivällä, joten päätin lähteä kämpille ottamaan pienet päiväunet. Nämä päiväunet venähtivät kolmeen tuntiin. Se siitä kaupunkielämästä ja 7 syntiä-kävelykierroksesta, jolle minun oli tarkoitus osallistua. (Ilmainen tunnin mittainen opastettu kierros Krakovan synkempään historiaan tutustuen.)

Seuraavana aamuna kipitin turisti-infoon hakemaan itselleni kartan, jollaista minulla ei tietenkään ollut tullessa enkä edellispäivänä jaksanut/viitsinyt etsiä. Tutustuin alueeseen (ja löytämääni karttaan) hieman laajemmin ja raahasin luuni Wawelin linnalle. Kiersin linnan alueita ja parkkeerasin Wisla-joen rantaan (jonka suomenkielinen nimi on itseasiassa Veiksel, en todellakaan tiedä miksi!) Keli oli mitä ihanin, hieman alle 25 astetta ja puolipilvistä.
Iltapäivällä istahdin torin laitaan maistelemaan puolalaista olutta ja samaan pöytään tuppasi kaksi vanhempaa skottimiestä, joiden kanssa jutustellen päivä liukui mukavasti iltaan ja taisi lipsahtaa myös pikku humalan puolelle, kun herrasmiehet tarjoilivat Miss Finlandille juomista sitä tahtia, että poistuessani pöydässä oli kaksi täyttä tuoppia minulle, joita en enää yksinkertaisesti kyennyt suodattamaan kurkusta alas. Tulipahan (pakotettuna) laulettua myös vähän Eppu Normaalia, Maamme-laulua sekä You will never walk alonea Celtic-fanien kanssa (Sporttibaarin telkkarista tuli Celticin peli). Hauskaa oli niin kauan kun sitä riitti (eli tuli huono olo ja pakkopoistuminen paikalta).

Wisla aka Veiksel Wawelin linnan muureilta kuvattuna

Sunnuntaina pakkasin vähäisen omaisuuteni ja kirjauduin ulos hostellista. Koska vanhempani olivat saapumassa Krakovaan iltapäivän puolella, kävin jo ennakkoon viemässä omaisuuteni tulevan majapaikkamme respaan. Tein pienen kävelylenkin vanhan kaupungin ulkopuolelle. Saatuani juuri kahvit hörpättyä, äitini soitti heidän olevan perillä 10 minuutin päästä, joten kipitin takaisin majoituspaikalle. Ei aikaakaan, kun näin tutun mustan paholaisen keulan kaartavan mutkan takaa vanhempani ja ennen kaikkea omaisuuteni kyydissään. Kunhan kukaan ei niitä pöllisi Puolassa... Saimme autopaikan lukitun portin takaa, joten uskalsin luottaa siihen, että omaisuuteni olisi turvassa. Eihän siellä sinänsä arvokasta ollut, laskettelusukset ja pari vuotta vanhat, vain pari kertaa käytetyt monot olisivat voineet hieman ketuttaa, jos olisivat liikahtaneet uudelle omistajalle ilman lupaa.

Olin varannut reissun Auschwiziin maanantaille, joten maanantaiaamuna kömmin raatona sängystä ylös ja raahauduin pienen kävelymatkan päässä odottavaan bussiin. Bussimatka kesti 1,5h, mutten saanut nukuttua matkalla, sillä bussissa olleet italialaiset pitivät niin hirveää meteliä. Lisäksi tie oli kapea ja kuoppainen, jonka myöhemmin totesin tyypilliseksi puolalaiseksi maantieksi.
Auschwitsistä en sano enempää, muutama kuva riittää. Se on jotakin, mitä ei pysty sanoin kuvailemaan vaan on koettava itse. Sen verran mainittakoon, että oppaamme oli erityisen hyvä ja kierros oli hyvin järjestetty. Valtavasta ihmismassasta huolimatta ruuhkapaikkoja ei juurikaan ollut.

Naisten leirin rauniot ja savupuuppuja silmänkantamattomiin junaseisakkeen kohdalta.

Tiistaina pakkasin tavarani autoon ja puolen päivän aikaan batmobiili suuntasi Krakovan vanhasta kaupungista ulos. Matka Slovakiaan oli alkanut. Jätin vanhempani kaupungin laidalle, jotta he voisivat kävellä katsastamaan juutalaiskorttelia. Kieltämättä vähän jännitti lähteä yksin ajamaan puolalaisten seassa isoa moottoritietä, jonka nopeusrajoitus oli 70, mutta todellinen marssivauhti reilun satasen luokkaa ja liikennettä oli paljon. Toisinaan toinen kaista oli parkissa, kun rekka tai bussi oli hajonnut matkalle ja väistäminen toiselle kaistalle oli melkoinen fear factory-tehtävä. Moottoritietä en kuitenkaan jatkanut kovin pitkälle, vaan suuntasin eräältä rampilta pikkutielle. Maisema oli vuoristoista ja tiet kiemurtelivat ylös ja alas. Pieniä kyliä tuli vastaan lähes jatkuvasti. Saavutin Slovakian rajan kahdessa tunnissa. Hassua, etten edes huomannut, missä kohtaa raja oikeasti oli, jossakin kohtaa vain totesin olevani Slovakian puolella, kun liikennemerkit ja turvakaiteet muuttuivat erilaisiksi.
Matkaa Čadcaan oli vain 6 kilometriä, kun liikenne yhtäkkiä tyssäsi täysin. Rekkoja seisoi jonossa kilometritolkulla. 10 minuutin välein letka liikahti aina hieman eteenpäin, mutta pysähtyi jälleen. Viimeiseen 6 kilometriin meni tunti. Voitte vaan kuvitella, millainen meteli ratin takana on ollut... Että ahdisti.

Kościuszko mound

Ensimmäiseksi viikoksi minulle oli hommattu majoitus slovakialaisesta perheestä, jotka isännöisivät minua maan tavalla. Olin ollut yhteydessä perheen 19-vuotiaan tyttären kanssa sähköpostitse ja whatsappin välityksellä, joten he tiesivät odottaa minua. He asuivat kerrostalossa Kýčerkan kaupunginosassa. Alueella on paljon suuria, suorakaiteen mallisia kerrostaloja muistuttamassa Slovakian kommunistisista ajoista. Osaa taloista oli yritetty päivittää nykyaikaan maalaamalla seinät kahdella-kolmella värillä valkoisen päälle. Joissakin tapauksissa oli jopa onnistuttukin siinä. Parkkeerasin autoni valko-harmaa-vihreä-oranssi-raitaisen talon eteen. Soitin Livialle, niinsanotulle host-siskolleni, että taidan olla oikeassa osoitteessa, eikä aikaakaan, kun parvekkeelta vilkutti kaksi iloisen näköistä ihmistä.
Vastaanotto oli lämmin ja heti tuli sellainen olo, että olin erittäin tervetullut. Ehdin juoda kupillisen kahvia, kun host-äitini Simona ilmoitti maistattavansa minulla joka päivä erilaisia slovakialaisia alkoholijuomia. Alkumaljaksi sain snapsin marhul'ovicaa, 52% aprikoosiviinaa. Tuju tervetuliaismalja! Mutta ihan hyvää kuitenkin. Toista en uskaltanut ottaa ja tyydyin tsekkiläiseen pilsneriin.
Perheen isä Miro ei puhu lainkaan englantia eikä oikein sitä ymmärräkään. Saksaa ja venäjää osaisi kuulemma vähän puhua. Tästä huolimatta löysimme yhteisen kielen heti musiikin ja jääkiekon kautta. Jokerit on hyvin tunnettu joukkue Slovakiassa. Sovimmekin, että pidämme Miron kanssa jääkiekkoillan talven mittaan. Myös ensi vuoden MM-kisat pidetään Slovakiassa, joten kisahuumaa päästään varmasti kokemaan. Mikäli Suomi on finaaleissa, junailen Bratislavaan kisoja katsomaan, siitä ei ole epäilystäkään.
Musiikin saralla Miro yllätti minut, ei niinkään tuntemalla Nightwishin ja Apocalyptican, vaan myös Stonen! Yhteistä puhuttavaa riittäisi paljonkin ja onneksi Livia on suostunut tulkkaamaan meitä toisillemme.

Haamut Krakovan ratikassa

Keskiviikkoaamuna oli aikainen herätys ja kymmentä yli 7 tuleva pomoni Mirka tuli noutamaan minut toimistolle. Keric on kahden entisen opettajan, Mirkan ja Ivkan 15 vuotta sitten yhdessä perustama voittoa tavoittelematon organisaatio, jonka päätehtävä on kouluttaminen ja ns. kansainvälisyyskavatus. Päätehtävänään he järjestävät englannin, saksan, ranskan ja italian kielikursseja/-kerhoja lapsille, nuorille ja aikuisille, vastaanottavat kansainvälisiä vapaaehtoisia erilaisiin projekteihin, lähettävät vapaaehtoisia EVS-projekteihin ympäri maailmaa (EVS = European volunteer service, nykyisin ESC = European solidarity corpse) ja tekevät yhteistyötä eri järjestöjen ja koulujen kanssa. Kesäisin Keric järjestää kansainvälisiä leirejä lapsille. Lähes kaikki toiminta perustuu vapaaehtoistoimintaan niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Järjestön tavoite on avartaa ihmisten maailmankatsomusta ja rohkaista ihmisiä avoimuuteen uusia ihmisiä tavattaessa.

Toimistolla tapasin tulevat kämppikseni ja vapaaehtoiskolleegani Nicolon Italiasta ja Saran Espanjasta. Muut 5 vapaaehtoista eivät olleet vielä saapuneet. Kaikenkaikkiaan meitä tulee olemaan 8, yks Italiasta, yksi Ranskasta, kaksi Espanjasta, yksi Teneriffalta, yksi Turkista ja yksi Itävallasta.
Aloitimme aamun kuulemalla Kericistä ja tulevasta projektistamme. Maanantaiaamut alkavat aina yhteisellä Slovakian oppitunnilla, jonka jälkeen pidämme tiimipalaverin, jossa purkaamme edellisviikkoa ja suunnittelemme tulevan viikon ohjelmaa. Jokainen vapaaehtoinen saa kaksi "omaa" koulua, joissa tulemme viettämään päivän per koulu englanninopettajan "toisena kätenä".
Muuna aikana vedämme kielikerhoja ja -kursseja lapsista aikuisiin. Koska Kericissä opetetaan myös italiaa, espanjaa, saksaa ja ranskaa, vapaaehtoiset em. kielisistä maista pääsevät opettamaan omaa kieltään kursseilla. Minua ei yllätä lainkaan, että suomen kieli ei kuulu valikoimaan ja olen tästä hyvin onnellinen. Suomen kielen opettaminen on varmasti erittäin vaikeaa! Minun tehtäväni on siis osallistua englanninkursseille. Kurssit eivät ole niinkään kielen opettamista vaan enempi keskustelupainotteista harjoittelua, jotta vierasta kieltä uskallettaisiin käyttää enemmän. Ivka vetää englanninkursseja aikuisille, mutta muut kurssit toteutetaan yhteistyössä slovakialaisen vapaaehtoisen kanssa.
Tehtäviimme kuuluu myös tehdä yhteistyötä eri toimijoiden esim. vaelluskerhon, vanhainkodin, jalkapalloseuran tai pingisklubin kanssa. Yhteistyötahojen tarjonta on lähes rajaton ja jokainen meistä saa valita itseään kaikkein eniten kiinnostavan vaihtoehdon. Myös omille projekteille on kuulemma tilaa, vaikka aikataulu tuntuu tällä hetkellä aika tiukalta. Mutta syksyn mittaan aikataulu ja arki alkaa tasoittumaan. Syyskuu on kuulemma Kericissä kaikkein kiireisintä aikaa.

Maisemia isäntäperheeni parvekkeelta.

Aloitimme Ivkan ammattitaitoisissa käsissä heti keskiviikkona ensimmäiset slovakian oppitunnit. Jestas, että tuntuu hankalalta! Aakkosia on kaikenkaikkiaan 38, ja esim. D-kirjaimelle on 4 eri muotoa (D, D', DZ ja DŽ), jotka pitäisi oppia lausumaan oikein. Kieliopillisesti slovakki ei vaikuta niin hankalalta ja siinä on samoja piirteitä suomenkielen kanssa. Ehkä sitä puolen vuoden päästä jo osaa puhua. Kirjoittamisen opetteluun voi mennä hetki, sillä puhutusta kielestä erilaisia erikoismerkkejä on vaikea kaapata tekstimuotoon.
On ollut hassua huomata, vaikka olemme opiskelleet vasta kolme päivää, ymmärrän yksittäisiä sanoja isäntäperheen keskinäisistä keskusteluista ja osaan yhdistää ne oikeaan puheenaiheeseen. Minulle kielen kuuleminen onkin tärkeää, jotta sitä oppii itsekin käyttämään. Pääni on ollut niin täynnä uutta tietoa, että iltaisin olen sammahtanut jo kymmeneltä ja nukkunut kuin tukki. Perjantai-ilta oli ensimmäinen ilta, kun en ollut aivan kuolemanväsynyt.

Tervetuliaislahja
isäntäperheeltäni

Livia pelaa pingistä Čadcan pingisklubissa kansallisella tasolla, ja perjantaina klubi järjesti kaudenavajaisjuhlat. Sain kunnian lähteä mukaan. Juhlat järjestettiin urheilutalon pihalla. Grillissä tirisi kanaa ja possua. Ruokapöydäksi oli kannettu vanha, käytöstä poistettu pingispöytä. Tunnelma oli lämmin, ja vaikka minä "ulkopuolisena" istuskelin hiljaa itsekseni, monet kävivät ainakin tervehtimässä, vaikkeivat englantia puhuneetkaan ja olivat todella kiinnostuneita siitä, kuka olen ja mitä teen täällä. Pingisklubin johtajan vaimo on itseasiassa Mirkan sisko, joten he tiesivätkin minusta jo jotakin. Juttelin pariskunnan kanssa pitkän tovin ja heidän 14-vuotias poika, joka puhui sujuvaa englantia, oli kovin kiinnostunut kuulemaan Suomesta, meidän järvistä ja metsistä.

Elämä Slovakiassa on alkanut mukavasti. Isäntäperheeni on aivan ihana, enkä olisi voinut parempaa vastaanottoa toivoa. Vaikka alkuun isäntäperheessä asuminen tuntui vieraalta ja jännittävältä ajatukselta, lämpenin siihen heti alkuunsa tavattuani perheen. Tuntui haikealta sunnunta-iltana sanoa hyvästit heille ja muuttaa vapaaehtoisten kimppakämppään yhdessä vapaaehtoiskolleegojeni kanssa. Tämä perhe haluaa kuitenkin pitää yhteyksiä jatkossakin ja olen kuulemma aina tervetullut vierailulle heidän luokseen. Näin aion myös tehdä.

Tiimimme kasvoi eilen kahdella, kun Turkkilainen Ayse ja Espanjalainen Anna saapuivat. Tänään odotamme itävaltaisvahvistustamme Katharinaa saapuvaksi.
Ensimmäinen yö takana uudessa majoituksessa, joka tulee olemaan kotini seuraavaan heinäkuuhun saakka. Hyvin nukutti, toivottavasti myös jatkossa.

Dovidenia!

Mennyttä, nykyistä, tulevaa

Palasin reissultani Uudesta-Seelannista hieman reilu vuosi sitten. (Mikäli joku ei tästä tiedä, voi käydä vilkaisemassa toisen blogini Shallynn on the other side of the world, joka löytyy profiilini alta) Mitä sen jälkeen on tapahtunut?
Vuoteen mahtuu niin monia mutkia, että paluustani tuntuu olevan ikuisuus. Ensimmäinen kuukausi meni ihka omaa kämppää remontoiden ja hieman työntekoa harjoitellen. Kun elokuun lopulla pääsin muuttamaan uuteen kotiini, aloin vihdoin tajuamaan, että täällä sitä taas ollaan, Koti-Kuusaalla, missä en ollut asunut viimeiseen 8:aan vuoteen. Mitä tämä hoitajanretku haluaisi elämältään kotimaassa, ennen kaikkea vanhassa kotikaupungissa, johon oli vartavasten halunnut muuttaa takaisin?

Aloitin työt kevyesti tehden 3-4 päivää töitä viikossa. Vaikka töihin paluu tuntui hyvältä, luulen etten olisi henkisesti kyennyt yhtään enempään. Asioita oli miljoonittain hoidettavana, kaikkia kavereita oli nähtävä ja kuulumisia vaihdettava. Pakko myöntää, että noista ensimmäisistä kuukausista ei ole hirveän montaa muistikuvaa. Aivotoiminta kävi jatkuvasti ylikierroksilla.
Olin samaan aikaan onnellinen, että olen kotona, missä perheeni, läheiseni ja ystäväni ovat ja toisaalta surullinen siitä, mitä kaikkea tavallaan menetin. Kuin osa minua ei olisi koskaan palannut mukanani Suomeen. Tutustuin reissullani niin moneen upeaan ihmiseen, joista tuli minulle rakkaita ystäviä ja Uusi-Seelanti myös maana vei sydämeni.
Monen kotimaan ystäväni elämä oli myös kokenut vuoden aikana isoja muutoksia Toiset olivat eronneet, toisille tullut perheenlisäystä, toiset muuttaneet. Vaikka olin varautunut siihen, että muutkin kuin minä ovat ehtineet muuttua, tuntui se silti oudolta. Jouduin tavallaan hakemaan paikkani uudelleen.
Ajankäytöstäni muodostui katastrofi, jonka hallintaa yritän edelleen parantaa. Normaalisti täsmällisestä persoonasta oli kuoriutunut huonosti organisoitunut kalenteri, joka lupasi olla monessa paikassa yhtäaikaa, eikä lopulta muistanut, mihin oli milloinkin luvannut mennä. Anteeksi ystävät siitä, mikäli olen onnistunut tekemään teille oharit. Vannon, etten todellakaan tehnyt sitä tahallaan.

Syksyn mittaan lisäsin töitäni jonkin verran, jolloin muuhun ei hirveästi jäänyt aikaa. Kaiken vapaa-aikani vietin reissaillen ympäri Suomea ja eurooppaa. Henkinen jaksamiseni oli toisinaan vaakalaudalla. Monesti mietin, mitä minä Suomessa teen, kun en tunne kuuluvani tänne. Olin levoton, enkä osannut pysyä hetkeäkään aloillani. Reissaamisesta tuli pakkomielle, koko ajan piti pysyä liikkeessä, etten vaan jämähtäisi paikalleni. Sanat "rutiini" ja "arki" sai minut juoksemaan satasta karkuun hullunkiilto silmissäni.
Syksyn pimeys yllätti, vaikka siihen olisi luullut kahdessakymmenessäseitsämässä vuodessa oppineen. Onneksi ympärilläni oli ihmisiä, jotka jaksoivat katsella murjottamistani, kuunnella kiukutteluani ja muistuttivat, että elämäni on kuitenkin hyvissä uomissa ja että he ovat aina lähellä, tukena. Onneksi monet myös ymmärsivät jatkuvaa tarvettani reissata ja hakea paikkaani. Vaikka reissut olivat ihania, palatessani kotiin olin aivan yhtä väsynyt, kun lähtiessänikin. Kutsuisin kyseistä "romahdusajanjaksoa" paluushokiksi, käänteiseksi kulttuurishokiksi. Sitä on vaikea pukea sanoiksi, miltä silloin tuntui. En sanoisi masentunut, mutta olin jatkuvasti väsynyt ja apaattinen. Halusin olla yksin, vaikka kaipasin koko ajan seuraa pitämässä ajatukseni muualla kuin itsessäni.

Kevättalvella valon lisääntyessä alkoi myös mieleni muuttua valoisammaksi. Aloin nauttia elämästäni ja uudenlaisesta vapaudestani tehdä mitä huvittaa. Aloin ymmärtää itseäni ja sitä, millaiseksi ulkomailla vietetty vuosi oli minut muokannut. Löysin sen sisäisen kipinän, joka oli ollut hukassa. Vaikka tein edelleen reissuja kerran kuussa, ei se ollut enää pakkomielle vaan enemmänkin elämäntapa. Päätin silti tehdä elämälleni jotakin. Rupesin miettimään vaihtoehtojani, jatkaako lähihoitajan työtä, tehdäkö vielä yksi "repäisy" ja lähteä vapaaehtoisjaksolle Slovakiaan, josta olin helmikuussa lukenut Maailmanvaihdon uutiskirjeestä vai aloittaisiko opiskelun.
Eräoppaan ammattitutkinto alkoi kiinnostaa jo Uudessa-Seelannissa, mutta todellisen inspiraation siihen sain vieraillessani kummisetäni luona Sodankylässä maaliskuussa. Tutkin koulutustarjontaa ja alunperin suunnittelin hakevani kouluun Ivaloon. Tässä vaiheessa kohtalo (tai oikeammin facebook) puuttui peliin ja esitteli jälleen vapaahehtoisprojektia Slovakiassa.
Aloin tehdä laajempaa tutkimusta aiheesta ja kyselin lähipiiriltä, mitä he olisivat mieltä, jos lähtisin vielä kerran ulkomaankomennukselle. Suurin osa sanoi ehdottomasti, toiset myöntyivät hieman arvuutellen. Totesin itsekseni olevani ensi vuonna liian vanha ko. projektiin, kun kolmekymppiä kolkuttelee nurkan takana. Mitä siis menettäisin, jos hakisin? Ainahan siitä voisi kieltäytyä. Projekti alkaa syyskussa, joten aikaa olisi vielä miettiä. Kysäisin asiasta vielä Maailmanvaihdon pääsihteeriltä, ja koska hän suositteli projektia minulle, päätin lähettää hakemuksen samana iltana.

Peruspositiivisena realistijääränä ajattelin kuitenkin tulevaisuuttani siltä kannalta, mikäli minua ei hyväksyttäisiinkään projektiin. Päätin siis hakea myös kouluun. Lähetin kouluhakemuksen samalla viikolla. Olin löytänyt luonto-ohjaajan perustutkintolinjan Kouvolan Seudun Ammattiopistosta, joten Ivaloon muuttoa ei joka tapauksessa tulisi. Suunnittelin elämäni jopa niin pitkälle, että kävisin kaksi vuotta (perustutkinnon) Kouvolassa ja ammattitutkinnon (Eräopas) Ivalon Saamelaisopistossa. Jos minusta ei tulisi EVS-vapaaehtoista, minusta tulisi amis! Ja kyllä, olin aivan varma, että koulupaikka irtoaisi. Mistä moinen varmuus, en todellakaan osaa kertoa. Vaisto vain sanoi niin. Olin onnellinen ja myös hieman ylpeä itsestäni, että olin osannut suunnitella elämääni eteenpäin ja silti nauttimaan päivän kerrallaan murehtimatta turhia.

Lopputuloksen tiedättekin. Huhtikuussa sain sähköpostia, jossa kerrottiin, että minut on hyväksytty projektiin. Istuin siskoni luona syömässä, kun viesti tuli. Siskoni ja veljeni voivat varmasti kertoa ilmeestäni ja reaktiostani luettuani uutisen. Soitin saman tien vanhemmilleni ja lähetin muutamalle hyvälle ystävälleni viestin. Muille kertominen oli mielestäni liian aikaista. Isäni vastaus naurattaa vieläkin, kun soitin ja sanoin, että minulla on uutisia. Ensimmäinen kysymys kuului:
"Ostitko Hiacen?" (Olin siis haaveillut ja höyrynnyt pakettiautosta jonkin aikaa.)
"En, lähden Slovakiaan vuodeksi!"
"Jaa. *hiljaisuus* No, taas joutuu reissaamaan."

Toukokuun lopulla minua muistettiin KSAO:sta kirjeellä. Pyydettiin kouluhaastatteluun. Mietin pitkään, jättäisinkö koko haastattelun väliin. Päätin kuitenkin mennä. Koulu alkaisi elokuun alussa, joten ehtisin jopa aloittaa opiskelut, mikäli minut hyväksyttäisiin sisään. Haastattelu meni hyvin ja olin 95-prosenttisen varma sisäänpääsystäni. Haastattelussa opettajat tosin kertoivat, että (kiitos opetusuudistuksen!) he saavat tiedon vasta elokuun ensimmäisinä päivinä. Siis vajaa viikko ennen koulun alkua! Järjetöntä! Kysyin myös koulun lykkäys- ja keskeysvaihtoehdosta. Sekään ei kuulemma enää onnistu, kuin erittäin pätevällä syyllä, ja ulkomaille muutto ei kuulemma ole tarpeeksi pätevä syy.
Tyydyin siis kohtalooni ja totesin, että koulu saa tällä erää jäädä. Sain kyllä elokuun 4. päivä sähköpostia, että minut on hyväksytty opiskelijaksi ja koulu alkaisi 7.8. klo: 9.00. Loistava varoitusaika, ehtiihän sitä toki kolmessa päivässä valmistautua! Laitoin opettajalle viestiä tilanteestani, josta hän siis jo ennakkoon tiesikin, ja ilmoitin etten ottaisi paikkaa vastaan. Hän ymmärsi ja kehoitti hakemaan saman tien uudelleen, sillä haku on jatkuva ja mahdollisuuteni kouluunpääsyyn lähes 100%, kun minut jo kerran oli sisään hyväksytty. Näin päätin myös tehdä, mikäli en seuraavan vuoden aikana keksi jotakin parempaa. Olen joka tapauksessa varautunut palaamaan Suomeen viimeistään heinäkuun lopulla, mikäli kouluun aion ja sopinut asiasta Slovakian pääsihteerin kanssa.

Kesä meni aivan liian nopeasti. En ehtinyt edes ymmärtää, että heinäkuu oli ja meni jo. Kesään mahtui silti paljon, upeita reissuja: Itävaltaan Nova Rock-festareille, Pietariin, Turkuun... Olen viettänyt aikaa perheen, ystävien ja kaverien seurassa, tutustunut kesän aikana useisiin upeisiin ihmisiin, joista osaa kutsuisin myös ystäväkseni, ja lähentynyt muutaman ennestään tutun ihmisen kanssa. Kaikkeen haluamaani en ole päässyt osallistumaan enkä jokaista ystävää ole ehtinyt tapaamaan, vaikka olisin toivonut ja jotkut asiat todella harmittavat, että olen jäänyt siitä paitsi. Olen silti kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut kokea. Jokainenhan tietää sanonnan tosiystävyydestä.

Lähtö alkaa lähentyä. Työt loppuvat ensi viikolla ja siitä seuraavalla viikolla jo lähdenkin. Alan kohta olla kävelevä hermoraunio. Muuttokuviot ovat selvät. Tällä kertaa muuttoni tulee olemaan helppo, sillä ainoastaan henkilökohtaiset tavarani muuttavat. Kotiin jää kaikki muu irtaimisto, sillä ystäväni vuokraa asuntoni kalustettuna. Vuokrasopimukseen kuuluu myös lemmikkikanini Cruella, joka jää kotiin ja saa kämppikseksi Pyry-pupun, vuokralaiseni 7-kiloisen lössykän. Helppoa ja kätevää kaikin puolin! Tästä järjestelystä en voisi onnellisempi ja helpottuneempi olla.
Olen myös tyytyväinen siitä, että työt jatkuvat ensi viikkoon saakka, sillä liiallinen vapaa-aika aiheuttaisi tulehtuneita sormenpäitä ja hiusten harvenemista. Pahin on vielä edessä: pakkaaminen. Luultavasti viikon päästä kukaan ei halua nähdä minua ja toivoo lähtöäni mahdollisimman nopeasti, kun itse taas kiroilen sitä, että mihin sitä tuli taas päänsä tungettua! Anteeksi jo etukäteen kaikille, jotka pakkauspäivinä joutuvat olemaan tekemisissä kanssani.

Lopetan tämän avautumisen tähän. Elämästäni ja projektista luvassa enemmän, kunhan olen asettunut aloilleni uudessa kotikaupungissani Cadcassa. Tervetuloa mukaani matkalle blogin muodossa. Muista pilke silmäkulmassa tekstiä lukiessasi - minullakin kirjoittaessa. Niin, ja myös elämässä yleensä.

Life's a journey. Make it look like you!
Cheers!

-Salla