Pään täydeltä

Torstai, elokuun 31. päivä. Kirosin pyykinpesukonetta ääneen. Ohjelman piti kestää vain tunti ja 20 minuuttia. Odottavan aika oli pitkä. Pitäisi saada vielä pyykit kuivuriin, jotta saisin ne pakattua. Pienessä treenikassissa oli vaatetta ja muuta tarpeellista parin päivän reissulle. Istuin vanhempieni keittiössä veljeni seuranani. Eipä siinä montaa sanaa vaihdettu, ei oikein ollut mitään sanottavaa. Mitä sitä turhia puhumaan ja tikusta asiaa vääntämään. Kunhan olla möllötettiin. Veli lähti kotiin eikä pyykkikone vieläkään ollut lopettanut ohjelmaa. Alkoi jo hermostuttaa. Aamulla en kuitenkaan pääsisi tarpeeksi ajoissa ylös sängystä, että ehtisi pakkaamaan vaikka jättäisinkin kuivurin pyörimään ja menisin itse nukkumaan. Ehei, illalla se oli jo pakattava.

Todella pirteänä matkaan...

Kello soi 4.50. Neljän tunnin yöunet takana ja pitäisi lähteä ajamaan kohti lentokenttää. Oma autoni oli lähtenyt matkaan jo edellispäivänä vanhempieni toimesta, joten heitin kassini äidin auton takapenkille ja suuntasin hakemaan siskoani. Koska Fordin penkki ei ole lainkaan minulle suunniteltu, sai siskoni ajaa. Ensimmäiseltä kirjainhuoltsikalta kahvit matkaan ja menoksi. Matka sujui hiljaisuuden vallitessa lukuunottamatta muutamaa harvaa lausetta ja kiroilua toisten autoilijoiden törttöilyjen seuraamana. Onneksi Kehä kolmosella ei ollut kauheaa ruuhkaa. Sisko pudotti minut T2:n eteen ja lähti kotimatkalle. Tässä sitä oltiin, pienen kassin kanssa lentokentällä matkalla kohti tuntematonta.
Yllättäen myös lentokentällä oli rauhallista vaikka kello oli 7 aamulla. Alakerran turvatarkastukseen oli tosin puolen kilometrin jono, mutta yläkerrasta pääsin lähes jonottamatta suoraan tarkastukseen. Tullimies nappasi käsilaukkuni sivuun pengottavaksi, koska skanneri näytti laukussani olevan nesteistä. Tämä "neste" osoittautui Fazerin siniseksi suklaapatukaksi, jonka päätin syödä aamupalaksi. So far so good.

Krakow Glownyn juna-asema

Mikä siis oli suunnitelmani? Kuten jo mainitsin, vanhempani ottivat autoni ja ajoivat sillä jo edellispäivänä Helsinkiin ja laivaan kohti Tallinnaa. He ajaisivat Baltian läpi Puolaan ja saapuisivat sunnuntaina Krakovaan. Minulle oli varattu lento perjantaiaamuna suoraan Krakovaan, jossa viettäisin kaksi päivää itsekseni ennen vanhempieni saapumista. Heidän kanssaan viettäisin siellä vielä pari extrapäivää ennen kuin suuntaisin Slovakian puolelle.

Krakovaan päästyäni huomasin, että stressitasoni, joka oli ollut parin viime viikon aikana tapissaan, alkoi hiljalleen hellittää väsymyksen muodossa. Kävin kirjautumassa hostellille ja suuntasin ulkoilmaan. Vanha kaupunki oli koluttu nopeasti läpi. Kaupunki on kaunis, yksi kauneimpia näkemiäni. Väsymys alkoi ottaa ylivaltaa iltapäivällä, joten päätin lähteä kämpille ottamaan pienet päiväunet. Nämä päiväunet venähtivät kolmeen tuntiin. Se siitä kaupunkielämästä ja 7 syntiä-kävelykierroksesta, jolle minun oli tarkoitus osallistua. (Ilmainen tunnin mittainen opastettu kierros Krakovan synkempään historiaan tutustuen.)

Seuraavana aamuna kipitin turisti-infoon hakemaan itselleni kartan, jollaista minulla ei tietenkään ollut tullessa enkä edellispäivänä jaksanut/viitsinyt etsiä. Tutustuin alueeseen (ja löytämääni karttaan) hieman laajemmin ja raahasin luuni Wawelin linnalle. Kiersin linnan alueita ja parkkeerasin Wisla-joen rantaan (jonka suomenkielinen nimi on itseasiassa Veiksel, en todellakaan tiedä miksi!) Keli oli mitä ihanin, hieman alle 25 astetta ja puolipilvistä.
Iltapäivällä istahdin torin laitaan maistelemaan puolalaista olutta ja samaan pöytään tuppasi kaksi vanhempaa skottimiestä, joiden kanssa jutustellen päivä liukui mukavasti iltaan ja taisi lipsahtaa myös pikku humalan puolelle, kun herrasmiehet tarjoilivat Miss Finlandille juomista sitä tahtia, että poistuessani pöydässä oli kaksi täyttä tuoppia minulle, joita en enää yksinkertaisesti kyennyt suodattamaan kurkusta alas. Tulipahan (pakotettuna) laulettua myös vähän Eppu Normaalia, Maamme-laulua sekä You will never walk alonea Celtic-fanien kanssa (Sporttibaarin telkkarista tuli Celticin peli). Hauskaa oli niin kauan kun sitä riitti (eli tuli huono olo ja pakkopoistuminen paikalta).

Wisla aka Veiksel Wawelin linnan muureilta kuvattuna

Sunnuntaina pakkasin vähäisen omaisuuteni ja kirjauduin ulos hostellista. Koska vanhempani olivat saapumassa Krakovaan iltapäivän puolella, kävin jo ennakkoon viemässä omaisuuteni tulevan majapaikkamme respaan. Tein pienen kävelylenkin vanhan kaupungin ulkopuolelle. Saatuani juuri kahvit hörpättyä, äitini soitti heidän olevan perillä 10 minuutin päästä, joten kipitin takaisin majoituspaikalle. Ei aikaakaan, kun näin tutun mustan paholaisen keulan kaartavan mutkan takaa vanhempani ja ennen kaikkea omaisuuteni kyydissään. Kunhan kukaan ei niitä pöllisi Puolassa... Saimme autopaikan lukitun portin takaa, joten uskalsin luottaa siihen, että omaisuuteni olisi turvassa. Eihän siellä sinänsä arvokasta ollut, laskettelusukset ja pari vuotta vanhat, vain pari kertaa käytetyt monot olisivat voineet hieman ketuttaa, jos olisivat liikahtaneet uudelle omistajalle ilman lupaa.

Olin varannut reissun Auschwiziin maanantaille, joten maanantaiaamuna kömmin raatona sängystä ylös ja raahauduin pienen kävelymatkan päässä odottavaan bussiin. Bussimatka kesti 1,5h, mutten saanut nukuttua matkalla, sillä bussissa olleet italialaiset pitivät niin hirveää meteliä. Lisäksi tie oli kapea ja kuoppainen, jonka myöhemmin totesin tyypilliseksi puolalaiseksi maantieksi.
Auschwitsistä en sano enempää, muutama kuva riittää. Se on jotakin, mitä ei pysty sanoin kuvailemaan vaan on koettava itse. Sen verran mainittakoon, että oppaamme oli erityisen hyvä ja kierros oli hyvin järjestetty. Valtavasta ihmismassasta huolimatta ruuhkapaikkoja ei juurikaan ollut.

Naisten leirin rauniot ja savupuuppuja silmänkantamattomiin junaseisakkeen kohdalta.

Tiistaina pakkasin tavarani autoon ja puolen päivän aikaan batmobiili suuntasi Krakovan vanhasta kaupungista ulos. Matka Slovakiaan oli alkanut. Jätin vanhempani kaupungin laidalle, jotta he voisivat kävellä katsastamaan juutalaiskorttelia. Kieltämättä vähän jännitti lähteä yksin ajamaan puolalaisten seassa isoa moottoritietä, jonka nopeusrajoitus oli 70, mutta todellinen marssivauhti reilun satasen luokkaa ja liikennettä oli paljon. Toisinaan toinen kaista oli parkissa, kun rekka tai bussi oli hajonnut matkalle ja väistäminen toiselle kaistalle oli melkoinen fear factory-tehtävä. Moottoritietä en kuitenkaan jatkanut kovin pitkälle, vaan suuntasin eräältä rampilta pikkutielle. Maisema oli vuoristoista ja tiet kiemurtelivat ylös ja alas. Pieniä kyliä tuli vastaan lähes jatkuvasti. Saavutin Slovakian rajan kahdessa tunnissa. Hassua, etten edes huomannut, missä kohtaa raja oikeasti oli, jossakin kohtaa vain totesin olevani Slovakian puolella, kun liikennemerkit ja turvakaiteet muuttuivat erilaisiksi.
Matkaa Čadcaan oli vain 6 kilometriä, kun liikenne yhtäkkiä tyssäsi täysin. Rekkoja seisoi jonossa kilometritolkulla. 10 minuutin välein letka liikahti aina hieman eteenpäin, mutta pysähtyi jälleen. Viimeiseen 6 kilometriin meni tunti. Voitte vaan kuvitella, millainen meteli ratin takana on ollut... Että ahdisti.

Kościuszko mound

Ensimmäiseksi viikoksi minulle oli hommattu majoitus slovakialaisesta perheestä, jotka isännöisivät minua maan tavalla. Olin ollut yhteydessä perheen 19-vuotiaan tyttären kanssa sähköpostitse ja whatsappin välityksellä, joten he tiesivät odottaa minua. He asuivat kerrostalossa Kýčerkan kaupunginosassa. Alueella on paljon suuria, suorakaiteen mallisia kerrostaloja muistuttamassa Slovakian kommunistisista ajoista. Osaa taloista oli yritetty päivittää nykyaikaan maalaamalla seinät kahdella-kolmella värillä valkoisen päälle. Joissakin tapauksissa oli jopa onnistuttukin siinä. Parkkeerasin autoni valko-harmaa-vihreä-oranssi-raitaisen talon eteen. Soitin Livialle, niinsanotulle host-siskolleni, että taidan olla oikeassa osoitteessa, eikä aikaakaan, kun parvekkeelta vilkutti kaksi iloisen näköistä ihmistä.
Vastaanotto oli lämmin ja heti tuli sellainen olo, että olin erittäin tervetullut. Ehdin juoda kupillisen kahvia, kun host-äitini Simona ilmoitti maistattavansa minulla joka päivä erilaisia slovakialaisia alkoholijuomia. Alkumaljaksi sain snapsin marhul'ovicaa, 52% aprikoosiviinaa. Tuju tervetuliaismalja! Mutta ihan hyvää kuitenkin. Toista en uskaltanut ottaa ja tyydyin tsekkiläiseen pilsneriin.
Perheen isä Miro ei puhu lainkaan englantia eikä oikein sitä ymmärräkään. Saksaa ja venäjää osaisi kuulemma vähän puhua. Tästä huolimatta löysimme yhteisen kielen heti musiikin ja jääkiekon kautta. Jokerit on hyvin tunnettu joukkue Slovakiassa. Sovimmekin, että pidämme Miron kanssa jääkiekkoillan talven mittaan. Myös ensi vuoden MM-kisat pidetään Slovakiassa, joten kisahuumaa päästään varmasti kokemaan. Mikäli Suomi on finaaleissa, junailen Bratislavaan kisoja katsomaan, siitä ei ole epäilystäkään.
Musiikin saralla Miro yllätti minut, ei niinkään tuntemalla Nightwishin ja Apocalyptican, vaan myös Stonen! Yhteistä puhuttavaa riittäisi paljonkin ja onneksi Livia on suostunut tulkkaamaan meitä toisillemme.

Haamut Krakovan ratikassa

Keskiviikkoaamuna oli aikainen herätys ja kymmentä yli 7 tuleva pomoni Mirka tuli noutamaan minut toimistolle. Keric on kahden entisen opettajan, Mirkan ja Ivkan 15 vuotta sitten yhdessä perustama voittoa tavoittelematon organisaatio, jonka päätehtävä on kouluttaminen ja ns. kansainvälisyyskavatus. Päätehtävänään he järjestävät englannin, saksan, ranskan ja italian kielikursseja/-kerhoja lapsille, nuorille ja aikuisille, vastaanottavat kansainvälisiä vapaaehtoisia erilaisiin projekteihin, lähettävät vapaaehtoisia EVS-projekteihin ympäri maailmaa (EVS = European volunteer service, nykyisin ESC = European solidarity corpse) ja tekevät yhteistyötä eri järjestöjen ja koulujen kanssa. Kesäisin Keric järjestää kansainvälisiä leirejä lapsille. Lähes kaikki toiminta perustuu vapaaehtoistoimintaan niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Järjestön tavoite on avartaa ihmisten maailmankatsomusta ja rohkaista ihmisiä avoimuuteen uusia ihmisiä tavattaessa.

Toimistolla tapasin tulevat kämppikseni ja vapaaehtoiskolleegani Nicolon Italiasta ja Saran Espanjasta. Muut 5 vapaaehtoista eivät olleet vielä saapuneet. Kaikenkaikkiaan meitä tulee olemaan 8, yks Italiasta, yksi Ranskasta, kaksi Espanjasta, yksi Teneriffalta, yksi Turkista ja yksi Itävallasta.
Aloitimme aamun kuulemalla Kericistä ja tulevasta projektistamme. Maanantaiaamut alkavat aina yhteisellä Slovakian oppitunnilla, jonka jälkeen pidämme tiimipalaverin, jossa purkaamme edellisviikkoa ja suunnittelemme tulevan viikon ohjelmaa. Jokainen vapaaehtoinen saa kaksi "omaa" koulua, joissa tulemme viettämään päivän per koulu englanninopettajan "toisena kätenä".
Muuna aikana vedämme kielikerhoja ja -kursseja lapsista aikuisiin. Koska Kericissä opetetaan myös italiaa, espanjaa, saksaa ja ranskaa, vapaaehtoiset em. kielisistä maista pääsevät opettamaan omaa kieltään kursseilla. Minua ei yllätä lainkaan, että suomen kieli ei kuulu valikoimaan ja olen tästä hyvin onnellinen. Suomen kielen opettaminen on varmasti erittäin vaikeaa! Minun tehtäväni on siis osallistua englanninkursseille. Kurssit eivät ole niinkään kielen opettamista vaan enempi keskustelupainotteista harjoittelua, jotta vierasta kieltä uskallettaisiin käyttää enemmän. Ivka vetää englanninkursseja aikuisille, mutta muut kurssit toteutetaan yhteistyössä slovakialaisen vapaaehtoisen kanssa.
Tehtäviimme kuuluu myös tehdä yhteistyötä eri toimijoiden esim. vaelluskerhon, vanhainkodin, jalkapalloseuran tai pingisklubin kanssa. Yhteistyötahojen tarjonta on lähes rajaton ja jokainen meistä saa valita itseään kaikkein eniten kiinnostavan vaihtoehdon. Myös omille projekteille on kuulemma tilaa, vaikka aikataulu tuntuu tällä hetkellä aika tiukalta. Mutta syksyn mittaan aikataulu ja arki alkaa tasoittumaan. Syyskuu on kuulemma Kericissä kaikkein kiireisintä aikaa.

Maisemia isäntäperheeni parvekkeelta.

Aloitimme Ivkan ammattitaitoisissa käsissä heti keskiviikkona ensimmäiset slovakian oppitunnit. Jestas, että tuntuu hankalalta! Aakkosia on kaikenkaikkiaan 38, ja esim. D-kirjaimelle on 4 eri muotoa (D, D', DZ ja DŽ), jotka pitäisi oppia lausumaan oikein. Kieliopillisesti slovakki ei vaikuta niin hankalalta ja siinä on samoja piirteitä suomenkielen kanssa. Ehkä sitä puolen vuoden päästä jo osaa puhua. Kirjoittamisen opetteluun voi mennä hetki, sillä puhutusta kielestä erilaisia erikoismerkkejä on vaikea kaapata tekstimuotoon.
On ollut hassua huomata, vaikka olemme opiskelleet vasta kolme päivää, ymmärrän yksittäisiä sanoja isäntäperheen keskinäisistä keskusteluista ja osaan yhdistää ne oikeaan puheenaiheeseen. Minulle kielen kuuleminen onkin tärkeää, jotta sitä oppii itsekin käyttämään. Pääni on ollut niin täynnä uutta tietoa, että iltaisin olen sammahtanut jo kymmeneltä ja nukkunut kuin tukki. Perjantai-ilta oli ensimmäinen ilta, kun en ollut aivan kuolemanväsynyt.

Tervetuliaislahja
isäntäperheeltäni

Livia pelaa pingistä Čadcan pingisklubissa kansallisella tasolla, ja perjantaina klubi järjesti kaudenavajaisjuhlat. Sain kunnian lähteä mukaan. Juhlat järjestettiin urheilutalon pihalla. Grillissä tirisi kanaa ja possua. Ruokapöydäksi oli kannettu vanha, käytöstä poistettu pingispöytä. Tunnelma oli lämmin, ja vaikka minä "ulkopuolisena" istuskelin hiljaa itsekseni, monet kävivät ainakin tervehtimässä, vaikkeivat englantia puhuneetkaan ja olivat todella kiinnostuneita siitä, kuka olen ja mitä teen täällä. Pingisklubin johtajan vaimo on itseasiassa Mirkan sisko, joten he tiesivätkin minusta jo jotakin. Juttelin pariskunnan kanssa pitkän tovin ja heidän 14-vuotias poika, joka puhui sujuvaa englantia, oli kovin kiinnostunut kuulemaan Suomesta, meidän järvistä ja metsistä.

Elämä Slovakiassa on alkanut mukavasti. Isäntäperheeni on aivan ihana, enkä olisi voinut parempaa vastaanottoa toivoa. Vaikka alkuun isäntäperheessä asuminen tuntui vieraalta ja jännittävältä ajatukselta, lämpenin siihen heti alkuunsa tavattuani perheen. Tuntui haikealta sunnunta-iltana sanoa hyvästit heille ja muuttaa vapaaehtoisten kimppakämppään yhdessä vapaaehtoiskolleegojeni kanssa. Tämä perhe haluaa kuitenkin pitää yhteyksiä jatkossakin ja olen kuulemma aina tervetullut vierailulle heidän luokseen. Näin aion myös tehdä.

Tiimimme kasvoi eilen kahdella, kun Turkkilainen Ayse ja Espanjalainen Anna saapuivat. Tänään odotamme itävaltaisvahvistustamme Katharinaa saapuvaksi.
Ensimmäinen yö takana uudessa majoituksessa, joka tulee olemaan kotini seuraavaan heinäkuuhun saakka. Hyvin nukutti, toivottavasti myös jatkossa.

Dovidenia!