sunnuntai 19. elokuuta 2018

Mennyttä, nykyistä, tulevaa

Palasin reissultani Uudesta-Seelannista hieman reilu vuosi sitten. (Mikäli joku ei tästä tiedä, voi käydä vilkaisemassa toisen blogini Shallynn on the other side of the world, joka löytyy profiilini alta) Mitä sen jälkeen on tapahtunut?
Vuoteen mahtuu niin monia mutkia, että paluustani tuntuu olevan ikuisuus. Ensimmäinen kuukausi meni ihka omaa kämppää remontoiden ja hieman työntekoa harjoitellen. Kun elokuun lopulla pääsin muuttamaan uuteen kotiini, aloin vihdoin tajuamaan, että täällä sitä taas ollaan, Koti-Kuusaalla, missä en ollut asunut viimeiseen 8:aan vuoteen. Mitä tämä hoitajanretku haluaisi elämältään kotimaassa, ennen kaikkea vanhassa kotikaupungissa, johon oli vartavasten halunnut muuttaa takaisin?

Aloitin työt kevyesti tehden 3-4 päivää töitä viikossa. Vaikka töihin paluu tuntui hyvältä, luulen etten olisi henkisesti kyennyt yhtään enempään. Asioita oli miljoonittain hoidettavana, kaikkia kavereita oli nähtävä ja kuulumisia vaihdettava. Pakko myöntää, että noista ensimmäisistä kuukausista ei ole hirveän montaa muistikuvaa. Aivotoiminta kävi jatkuvasti ylikierroksilla.
Olin samaan aikaan onnellinen, että olen kotona, missä perheeni, läheiseni ja ystäväni ovat ja toisaalta surullinen siitä, mitä kaikkea tavallaan menetin. Kuin osa minua ei olisi koskaan palannut mukanani Suomeen. Tutustuin reissullani niin moneen upeaan ihmiseen, joista tuli minulle rakkaita ystäviä ja Uusi-Seelanti myös maana vei sydämeni.
Monen kotimaan ystäväni elämä oli myös kokenut vuoden aikana isoja muutoksia Toiset olivat eronneet, toisille tullut perheenlisäystä, toiset muuttaneet. Vaikka olin varautunut siihen, että muutkin kuin minä ovat ehtineet muuttua, tuntui se silti oudolta. Jouduin tavallaan hakemaan paikkani uudelleen.
Ajankäytöstäni muodostui katastrofi, jonka hallintaa yritän edelleen parantaa. Normaalisti täsmällisestä persoonasta oli kuoriutunut huonosti organisoitunut kalenteri, joka lupasi olla monessa paikassa yhtäaikaa, eikä lopulta muistanut, mihin oli milloinkin luvannut mennä. Anteeksi ystävät siitä, mikäli olen onnistunut tekemään teille oharit. Vannon, etten todellakaan tehnyt sitä tahallaan.

Syksyn mittaan lisäsin töitäni jonkin verran, jolloin muuhun ei hirveästi jäänyt aikaa. Kaiken vapaa-aikani vietin reissaillen ympäri Suomea ja eurooppaa. Henkinen jaksamiseni oli toisinaan vaakalaudalla. Monesti mietin, mitä minä Suomessa teen, kun en tunne kuuluvani tänne. Olin levoton, enkä osannut pysyä hetkeäkään aloillani. Reissaamisesta tuli pakkomielle, koko ajan piti pysyä liikkeessä, etten vaan jämähtäisi paikalleni. Sanat "rutiini" ja "arki" sai minut juoksemaan satasta karkuun hullunkiilto silmissäni.
Syksyn pimeys yllätti, vaikka siihen olisi luullut kahdessakymmenessäseitsämässä vuodessa oppineen. Onneksi ympärilläni oli ihmisiä, jotka jaksoivat katsella murjottamistani, kuunnella kiukutteluani ja muistuttivat, että elämäni on kuitenkin hyvissä uomissa ja että he ovat aina lähellä, tukena. Onneksi monet myös ymmärsivät jatkuvaa tarvettani reissata ja hakea paikkaani. Vaikka reissut olivat ihania, palatessani kotiin olin aivan yhtä väsynyt, kun lähtiessänikin. Kutsuisin kyseistä "romahdusajanjaksoa" paluushokiksi, käänteiseksi kulttuurishokiksi. Sitä on vaikea pukea sanoiksi, miltä silloin tuntui. En sanoisi masentunut, mutta olin jatkuvasti väsynyt ja apaattinen. Halusin olla yksin, vaikka kaipasin koko ajan seuraa pitämässä ajatukseni muualla kuin itsessäni.

Kevättalvella valon lisääntyessä alkoi myös mieleni muuttua valoisammaksi. Aloin nauttia elämästäni ja uudenlaisesta vapaudestani tehdä mitä huvittaa. Aloin ymmärtää itseäni ja sitä, millaiseksi ulkomailla vietetty vuosi oli minut muokannut. Löysin sen sisäisen kipinän, joka oli ollut hukassa. Vaikka tein edelleen reissuja kerran kuussa, ei se ollut enää pakkomielle vaan enemmänkin elämäntapa. Päätin silti tehdä elämälleni jotakin. Rupesin miettimään vaihtoehtojani, jatkaako lähihoitajan työtä, tehdäkö vielä yksi "repäisy" ja lähteä vapaaehtoisjaksolle Slovakiaan, josta olin helmikuussa lukenut Maailmanvaihdon uutiskirjeestä vai aloittaisiko opiskelun.
Eräoppaan ammattitutkinto alkoi kiinnostaa jo Uudessa-Seelannissa, mutta todellisen inspiraation siihen sain vieraillessani kummisetäni luona Sodankylässä maaliskuussa. Tutkin koulutustarjontaa ja alunperin suunnittelin hakevani kouluun Ivaloon. Tässä vaiheessa kohtalo (tai oikeammin facebook) puuttui peliin ja esitteli jälleen vapaahehtoisprojektia Slovakiassa.
Aloin tehdä laajempaa tutkimusta aiheesta ja kyselin lähipiiriltä, mitä he olisivat mieltä, jos lähtisin vielä kerran ulkomaankomennukselle. Suurin osa sanoi ehdottomasti, toiset myöntyivät hieman arvuutellen. Totesin itsekseni olevani ensi vuonna liian vanha ko. projektiin, kun kolmekymppiä kolkuttelee nurkan takana. Mitä siis menettäisin, jos hakisin? Ainahan siitä voisi kieltäytyä. Projekti alkaa syyskussa, joten aikaa olisi vielä miettiä. Kysäisin asiasta vielä Maailmanvaihdon pääsihteeriltä, ja koska hän suositteli projektia minulle, päätin lähettää hakemuksen samana iltana.

Peruspositiivisena realistijääränä ajattelin kuitenkin tulevaisuuttani siltä kannalta, mikäli minua ei hyväksyttäisiinkään projektiin. Päätin siis hakea myös kouluun. Lähetin kouluhakemuksen samalla viikolla. Olin löytänyt luonto-ohjaajan perustutkintolinjan Kouvolan Seudun Ammattiopistosta, joten Ivaloon muuttoa ei joka tapauksessa tulisi. Suunnittelin elämäni jopa niin pitkälle, että kävisin kaksi vuotta (perustutkinnon) Kouvolassa ja ammattitutkinnon (Eräopas) Ivalon Saamelaisopistossa. Jos minusta ei tulisi EVS-vapaaehtoista, minusta tulisi amis! Ja kyllä, olin aivan varma, että koulupaikka irtoaisi. Mistä moinen varmuus, en todellakaan osaa kertoa. Vaisto vain sanoi niin. Olin onnellinen ja myös hieman ylpeä itsestäni, että olin osannut suunnitella elämääni eteenpäin ja silti nauttimaan päivän kerrallaan murehtimatta turhia.

Lopputuloksen tiedättekin. Huhtikuussa sain sähköpostia, jossa kerrottiin, että minut on hyväksytty projektiin. Istuin siskoni luona syömässä, kun viesti tuli. Siskoni ja veljeni voivat varmasti kertoa ilmeestäni ja reaktiostani luettuani uutisen. Soitin saman tien vanhemmilleni ja lähetin muutamalle hyvälle ystävälleni viestin. Muille kertominen oli mielestäni liian aikaista. Isäni vastaus naurattaa vieläkin, kun soitin ja sanoin, että minulla on uutisia. Ensimmäinen kysymys kuului:
"Ostitko Hiacen?" (Olin siis haaveillut ja höyrynnyt pakettiautosta jonkin aikaa.)
"En, lähden Slovakiaan vuodeksi!"
"Jaa. *hiljaisuus* No, taas joutuu reissaamaan."

Toukokuun lopulla minua muistettiin KSAO:sta kirjeellä. Pyydettiin kouluhaastatteluun. Mietin pitkään, jättäisinkö koko haastattelun väliin. Päätin kuitenkin mennä. Koulu alkaisi elokuun alussa, joten ehtisin jopa aloittaa opiskelut, mikäli minut hyväksyttäisiin sisään. Haastattelu meni hyvin ja olin 95-prosenttisen varma sisäänpääsystäni. Haastattelussa opettajat tosin kertoivat, että (kiitos opetusuudistuksen!) he saavat tiedon vasta elokuun ensimmäisinä päivinä. Siis vajaa viikko ennen koulun alkua! Järjetöntä! Kysyin myös koulun lykkäys- ja keskeysvaihtoehdosta. Sekään ei kuulemma enää onnistu, kuin erittäin pätevällä syyllä, ja ulkomaille muutto ei kuulemma ole tarpeeksi pätevä syy.
Tyydyin siis kohtalooni ja totesin, että koulu saa tällä erää jäädä. Sain kyllä elokuun 4. päivä sähköpostia, että minut on hyväksytty opiskelijaksi ja koulu alkaisi 7.8. klo: 9.00. Loistava varoitusaika, ehtiihän sitä toki kolmessa päivässä valmistautua! Laitoin opettajalle viestiä tilanteestani, josta hän siis jo ennakkoon tiesikin, ja ilmoitin etten ottaisi paikkaa vastaan. Hän ymmärsi ja kehoitti hakemaan saman tien uudelleen, sillä haku on jatkuva ja mahdollisuuteni kouluunpääsyyn lähes 100%, kun minut jo kerran oli sisään hyväksytty. Näin päätin myös tehdä, mikäli en seuraavan vuoden aikana keksi jotakin parempaa. Olen joka tapauksessa varautunut palaamaan Suomeen viimeistään heinäkuun lopulla, mikäli kouluun aion ja sopinut asiasta Slovakian pääsihteerin kanssa.

Kesä meni aivan liian nopeasti. En ehtinyt edes ymmärtää, että heinäkuu oli ja meni jo. Kesään mahtui silti paljon, upeita reissuja: Itävaltaan Nova Rock-festareille, Pietariin, Turkuun... Olen viettänyt aikaa perheen, ystävien ja kaverien seurassa, tutustunut kesän aikana useisiin upeisiin ihmisiin, joista osaa kutsuisin myös ystäväkseni, ja lähentynyt muutaman ennestään tutun ihmisen kanssa. Kaikkeen haluamaani en ole päässyt osallistumaan enkä jokaista ystävää ole ehtinyt tapaamaan, vaikka olisin toivonut ja jotkut asiat todella harmittavat, että olen jäänyt siitä paitsi. Olen silti kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut kokea. Jokainenhan tietää sanonnan tosiystävyydestä.

Lähtö alkaa lähentyä. Työt loppuvat ensi viikolla ja siitä seuraavalla viikolla jo lähdenkin. Alan kohta olla kävelevä hermoraunio. Muuttokuviot ovat selvät. Tällä kertaa muuttoni tulee olemaan helppo, sillä ainoastaan henkilökohtaiset tavarani muuttavat. Kotiin jää kaikki muu irtaimisto, sillä ystäväni vuokraa asuntoni kalustettuna. Vuokrasopimukseen kuuluu myös lemmikkikanini Cruella, joka jää kotiin ja saa kämppikseksi Pyry-pupun, vuokralaiseni 7-kiloisen lössykän. Helppoa ja kätevää kaikin puolin! Tästä järjestelystä en voisi onnellisempi ja helpottuneempi olla.
Olen myös tyytyväinen siitä, että työt jatkuvat ensi viikkoon saakka, sillä liiallinen vapaa-aika aiheuttaisi tulehtuneita sormenpäitä ja hiusten harvenemista. Pahin on vielä edessä: pakkaaminen. Luultavasti viikon päästä kukaan ei halua nähdä minua ja toivoo lähtöäni mahdollisimman nopeasti, kun itse taas kiroilen sitä, että mihin sitä tuli taas päänsä tungettua! Anteeksi jo etukäteen kaikille, jotka pakkauspäivinä joutuvat olemaan tekemisissä kanssani.

Lopetan tämän avautumisen tähän. Elämästäni ja projektista luvassa enemmän, kunhan olen asettunut aloilleni uudessa kotikaupungissani Cadcassa. Tervetuloa mukaani matkalle blogin muodossa. Muista pilke silmäkulmassa tekstiä lukiessasi - minullakin kirjoittaessa. Niin, ja myös elämässä yleensä.

Life's a journey. Make it look like you!
Cheers!

-Salla

2 kommenttia:

  1. Loistavaa reissua Shally :-) :-) :-)

    VastaaPoista
  2. Taas olen sinusta ylpeä ja kuten olet huomannut mun facesta Tea ( syypää sun ekaan lähttöön ;)) on taas lähtenyt tällä kertaa Englantiin... silloin kun on se tunne niin mentävä on . Elämä on seikkailu ja on uskallettava mennä niin on jotain muisteltavaa sitten kiikkus taikka riippukeinussa . Antoisaa matkaa

    VastaaPoista