Kevättä rinnassa

Mala Fatran vuoristo Dedovkan laskettelurinteiden huipulta.

Lumilautailua

Helmikuun selätetty, maaliskuu puolessa. Mitä kaikkea tähän vuoteen onkaan mahtunut! Kiirettä on pitänyt niin työrintamalla kuin henkilökohtaisessakin elämässä. Pitänee aloittaa kuitenkin ajasta ennen joulomaa, tosin hyvin tiivistetysti.
Joulukuun toisena päivänä saimme riveihimme uuden vapaaehtoisen, ranskalaisen Sabrin. Tällä hetkellä ruokavahvuutemme on siis kahdeksan. Huhtikuussa joukkomme kasvaa yhdeksään, kun saamme uuden vapaaehtoisen Vietnamista.

Kathi ja minä Dedovkan huipulla.

Jouluksi suuntasin kotosuomeen. Lähdimme aamuvarhaisella Nicolòn, Césarin ja Aysen kanssa junalla kohti Prahaa. Lentoni oli tarkoitus lähteä iltakahdeksalta ja olimme suunnitelleet viettävämme aikaa Prahaa ihmetellen. Keli oli sateinen, joten vietimme suurimman osan ajasta lounaalla ja kahvilassa. Pojat ja Ayse jäivät Prahaan yöksi.
Minun kotimatkani ei sujunutkaan ihan suunnitellusti. Ensinnäkin onnistuin järjestämään itselleni järjettömän kiireen kaupungista lentokentälle. Saavuin check-in-jonoon juuri ennen sen sulkeutumista. Jos jotain positiivista, jonoa ei ollut lainkaan. Ei muuta kuin tiskille pudottamaan matkalaukku hihnalle. Sallittu painoraja oli 20 kiloa, jonka onnistuin ylittämään lähes seitsämällä kilolla. Kun kysyin, kuinka paljon extraa pitäisi maksaa, että laukku menisi läpi, jouduin muutamaan otteeseen kysymään, kuulinko oikein. "Was it eighteen or eighty!? Like one-eight or eight-zero?" Kyllä, kahdeksankymppiä. Seitsämän extrakiloa maksoi enemmän kuin lentoni, joka sisälsi ruumaan menevän matkalaukun!

Hieman hämmennystä aiheuttava
liikennemerkki Rado'lassa.
Eikä tässä kaikki, myös suoraan
menevä tie oli merkitty "ajo
kielletty"-merkillä.

Kiireestä viis, nappasin laukkuni hihnalta sivummalle ja rupesin purkamaan vaatteita laukusta päälleni. Onneksi minulla ei ollut muita käsimatkatavaroita kuin käsilaukku ja käsilaukusta löytyi kangaskassi, johon sain purettua osan tavaroista. Kun hilasin laukkuni uudelleen hihnalle, laukun paino oli 20.6kg, jonka virkailija hyväksyi mukisematta.
Hikipäässä juoksin turvatarkastukseen, jossa jouduin purkamaan päältäni puolet vaatteista, jotka olin juuri joutunut pukemaan ylleni. Lisäksi käsimatkatavarani joutuivat huumetestiin. Kello tikitti kohti boarding-aikaa, mihin oli enää 15 minuuttia aikaa ja pitäisi vielä löytää oikea lähtöportti. Portti löytyi helposti ja soitin siskolleni, että boarding aukeaa näillä näppäimillä. Siskoni oli tarkoitus tulla noukkimaan minut lentokentältä.
Kesken puhelun tuli kuulutus, että lento on myöhässä. Uudeksi boardinajaksi ilmoitettiin varttia vaille kymmenen. Onneksi olin vielä puhelimessa ja ohjeistin siskoani seuraamaan lentoani netistä, ettei hänen turhaan tarvitsisi odotella kentällä. Lopulta kahden tunnin odotus muuttui viideksi tunniksi ja saavuin Suomeen kolmen maissa yöllä. Koti-Kuusaalle päästiin aamu kuuden aikoihin. Lopulta kaikki hyvin. Seuraavana päivänä äitini oli kokannut lasagnea.

Miten ihanaa olikaan viettää valkeaa joulua kotosalla. Tosin ei joulunaika pelkkää rentoutumista ollut. Aikataulun sovitteleminen oli aikamoinen urotyö, kun yritin ehtiä näkemään mahdollisimman monta kaveria ja sukulaista vain kahden viikon aikana. Kävin luistelemassa, mökillä ja ystäväni luona Mikkelissä (missä en ole itseasiassa käynyt koskaan kaupunkia ihmettelemässä). Uutta Vuotta vastaanotettiin kunnon pirskeillä veljeni luona. Tulipahan aloitettua tuore vuosi rytinällä.

Rudo Dičkan taidenäyttelyn avajaisissa Turzovkassa.

Paluulento Prahaan 4.1. sujui paljon edellistä lentoa paremmin, viivytystä vain 10 minuuttia. Jäin Prahaan yhdeksi yöski, sillä lentoni oli perillä kahdeksan jälkeen illalla. Nicolo lentäisi Italiasta seuraavana päivänä, joten sovimme, että odotan häntä juna-asemalla, josta matkaisimme yhdessä takaisin kotikulmille Čadcaan.
Čadcassa odottikin pienimuotoinen yllätys. Uuden Vuoden jälkeen oli satanut kymmeniä senttejä lunta. Jos Suomessa silloin tällöin valitellaan huonosta tienhoidosta, tervetuloa tänne keskitalvella! Jalkakäytävillä oli n. 40 senttiä lunta, jonka sekaan oli kylvetty kilotolkulla suolaa. Voitte vaan kuvitella, millaista siinä mössössä oli kävellä! Joihinkin lähikyliin oli julistettu hätätila ja koulut olivat pari viikkoa kiinni lumen takia. Päätiet saatiin aurattua viikon jälkeen.

Team Keric (miinus Ana ja César) Mala Fatralla

Ei lumikelistä sentään pelkkää haittaa ollut. Kun vihdoinkin sain talvirenkaat vaihdatettua alle, pääsimme katsastamaan Vel'ka Račan laskettelurinteet Oščadnicassa, joka sijaitsee n. 13 kilometrin ajomatkan päässä. Ystäväni Ondrej oli järjestänyt minulle halvalla kausipassin laskettelukeskukseen. Laskettelukeskus on jaettu kahteen rinnealueeseen, Dedovkaan ja Lalikiin. Lalikin rinteet ovat jyrkemmät ja pidemmät (punaisia ja mustia rinteitä), mutta rinteet eivät olleet auki ilta-aikaan. Laskettelukavereina minulla oli Ondrejn lisäksi Kathi ja silloin tällöin Ondrejn kaveri David. Vapaapäivät ovatkin menneet mukavasti rinteissä riekkuessa.
Ylitin itseni yhtenä päivänä. Pomomme Mirka jätti poikansa vanhan lumilaudan meidän käyttöömme, joten olihan sitä testattava. Meinasin aiheuttaa välirikon minun ja Ondrejn välille, kun Ondrej yritti opettaa minulle lumilautailun saloja. Kaatumiskertoja oli kymmeniä ja mojova mustelma vasemmassa polvessa, mutta onnistuin kuitenkin laskemaan pari kertaa punaisen rinteen ylhäältä alas ilman suurempia vammoja. Ja vaikka kolme päivää tämän jälkeen jokaista lihastani särki niin etten päässyt kunnolla liikkumaan, oli kokemus ehdottomasti sen arvoinen!

Zázrivássa igluilemassa

Helmikuun puolen välin tienoolla minä, Ayse, Sara ja Nicolò suuntasimme Zázriván pikkukylään Mala Fatran vuoristoon Mid-term trainingiin pohdiskelemaan mennyttä aikaa Slovakiassa ja suunnittelemaan tulevaisuutta projektin jälkeen. Oli hullua ajatella, että puolet ajastani Slovakiassa on jo kulunut! Porukka oli sama, kuin syyskuussa järjestetyssä On-Arrival trainingissa muutamaa ihmistä lukuunottamatta, jotka eivät koulutukseen päässeet tai olivat jo lopettaneet heidän projektinsa. Kaiken kaikkiaan koulutukseen osallistui 13 henkeä. Tämä "koulutus" oli paljon edellistä parempi, luultavimmin ihan vain siksi, ettei porukkaa ollut niin paljon. Ja myös siksi, että tunsin osallistujat ennakkoon.

Terveisiä Sergiolle Boliviaan!
Borovickaa, kuten käskit.

CODET-koulutuksen
aloittelua Speed
datingin muodossa.

Helmikuu toi muutakin pohdiskeltavaa  minun ja Nicolòn elämään, kun ilmoittauduimme apukouluttajiksi CODET II-koulutukseen. Toimistopäivät (ja monet illat ja viikonloput) menivät järjestellessä matkalippuja koulutukseen osallistujille, tietojen keräämiseen ja yhteenvetojen tekemiseen, satojen sähköpostien lähettämiseen ja koulutuksen yleiseen suunnittelemiseen. CODET II on EU:n Erasmus+-rahoitteinen projekti, jonka tarkoituksena on edistää englanninkielen tasoa ja kulttuurien välistä ymmärtämistä Euroopassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Yhteistyöjärjestöt lähettävät vapaaehtoisia toisiin maihin kolmesta kuukaudesta vuoden kestoiseen projektiin, jossa vapaaehtoiset opettavat englantia paikallisissa yhteisöissä.

Mala Fatralta

Koulutus järjestettiin helmikuun viimeisellä viikolla. Sen tarkoituksena oli auttaa paikallisia järjestöjä vastaanottamaan vapaaehtoisia. Teemoina oli käydä läpi organisaatioiden sekä vapaaehtoisten oikeuksia, vastuita ja velvollisuuksia, vapaaehoisten mentorointia, projektin järjestämistä, opetusmetodeja ja onglmien ratkaisua. Koulutukseen osallistui kaikkiaan 15 järjestöjen edustajaa 8 eri maasta: Slovakiasta, Tsekeistä, Portugalista, Boliviasta, Ecuadorista, Intiasta, Indonesiasta ja Myanmarista. Koulutuksen päävetäjänä toimi pomomme Mirkan tytär Lenka. Minun ja Nicon tehtävä oli auttaa koulutuksen järjestelemisessä ja vetää osa aktiviteeteista. Vaikka viikko oli intensiivinen ja päivät todella pitkiä, oli koulutus myös erittäin palkitseva. Sain myös monia uusia kavereita ympäri maailmaa.

Slovakian "kulttuuripäivä" koulutuksen aikana Mala Fatralla ja Žilinassa

Viime viikolla kouluissa oli kevätloma, joten meilläkin oli kevyempi työviikko. Minä ja Nico saimme kaksi ylimääräistä vapaapäivää koulutuksen vuoksi, joten saimme viettää pidempiä vapaita. Maanantaina oli normaalisti slovakiantunti ja tiimipalaveri, tiistai vierähti toimistossa. Keskiviikkona tiimimme suuntasi pienimuotoiselle "team building"-reissulle Tatravuorille. Lähdimme aamulla junalla kohti itää. Perille Štrban kylään pääsimme yhdentoista maissa aamupäivällä. Sieltä suuntasimme pikkuruisella vuoristojunalla Štrbské plesoon. Junassa oli vain kaksi pientä vaunua, mutta ihmisiä varmasti reilu satakunta reppuineen ja suksineen. Ihmismassa muistutti minua kuvista/videoista, mitä olen nähnyt joistakin Aasian maista, kun ihmisiä tunkee samaan kulkuvälineeseen ovista ja ikkunoista. Onneksi matkaa oli vain parisenkymmentä minuuttia.

Kuvaspämmäystä Tatroilta

Štrbské plesosta jatkoimme matkaa jalkaisin. Patikoimme lumipeitteisen metsän siimeksessä vuoristosolassa aina Popradské plesolle asti. Matkaan meni jotakuinkin puolitoista tuntia. Pleso tarkoittaa Tatravuorilla sijaitsevia pieniä vuoristojärviä. Koska vuoristossa on vielä kylmä tähän aikaan vuodesta ja luntakin reilusti, olivat järvet yhä jäässä. Söimme lounaan Popradské pleson rannan tuntumassa olevassa hotelli-ravintolassa. Vaikka Slovakia on erittäin halpa maa matkustaa, syödä ja juoda, Tatrojen suosio turistikohteena näkyi ravintolan hinnoissa. Syötyämme ja aikamme järvellä pyörittyämme lähdimme takaisin paluumatkalle pienen mutkan kautta. Keli ei olisi voinut olla parempi! Lämpötila oli pari astetta plussalla ja aurinko paistoi lähes pilvettömästä taivaalta. Kotimatkalla junassa oli hiljaista, mutta tyytyväistä porukkaa.

Maaliskuun loppu kuluu normaalissa työtahdissa kouluissa, toimistossa ja englannintunneilla. Huhtikuu tuokin taas uutta väriä elämään. Kevät on jo täällä. Mitä se tuo tullessaan, siitä myöhemmin.

Minä ja Jakub Puolassa Cieszynissä.